Chili tahnaa
Alueen säännöt
Kuinka tehdään maailman paras kalasoppa?.... Mitä tarvitaan savolaiseen kalakukkoon. Kaikki reseptit ja murkinavinkit...
Kalamies.com foorumin yleissäännöt
Kuinka tehdään maailman paras kalasoppa?.... Mitä tarvitaan savolaiseen kalakukkoon. Kaikki reseptit ja murkinavinkit...
Kalamies.com foorumin yleissäännöt
Hilistä tuli mieleen. Olin vuonna miekka ja kilpi työkeikalla jokothaimaassa, siellä maan sisäosissa. Yhtenä sunnuntaina sitten mentiin kyseisen kaupungin paraaseen hotelliin lounaalle. Suomipojalle tuli itku ja paniikki, kun katsoi niitä herkkuja notkuvia pöytiä. Siinä sitten ammensin sitä sun tätä lautaselle ja katsoin, jotta tuosta pienenpienestä kupista jos ammentas vähän kostuketta riisin päälle. Noh, sen jälkeen Jouni söi ja ja pyyhki hikeä (eikä ollu edes kankkunen) ja söi ja pyyhki hikeä. Hyvää oli. Muutenkin oli mielenkiintoinen matka, huomasin, että parissa viikossa sai aika hyvän toleranssin tuota chiliä kohtaa, siitä tuli jopa lähes riippuvaiseksi. Ainut huono puoli oli, että pakoputki oli aika kovilla.
-jouni
-jouni
diipa daapa
Näin olen kuullut tavaran olevan, oli kuulemma joku haukkailut kännipäissään, anteeksi, mukavan rainola ilan jatkeeksi pakastettua habaneroa reippain mielin....Teuge kirjoitti:Kysäiseppäs Hilkku Tyrältä hiukan maistiaisia Tyrämiitistä. On rajuhkoa...
Itse asiassa meinaan pummata Tyrältä siemeniä kyseisen jalon kasvin kasvatukseen.
Tars tehrä vissiin jotain...
Oikein tulisen chilin aiheuttamaa tuskatilaa ei sitä kokematta yksinkertaisesti voi ymmärtää. Numerot kun ovat sittenkin vain numeroita. Jonkinlaisen teoreettisen käsityksen nekin toki antavat, vaikka vasta omakohtainen kokemus avaakin silmät todelliseen tajunnanräjäyttävään tiedostamiseen 
Esimerkkinä kerrottakoon, että esim. se vihreä "Jalapenopalko" mitä karvaranne kebabpaikassa lataa pitsan ja kebabsämpylän oheen on scovillen asteikolla tulisuudeltaan n. 60. Asianmukaisesti kasvatettu kunnon habanero, esim. red savina, orange ja white bullet kipuavat (muistaakseni, pienellä virheellä ei käytännön merkitystä) arvoon yli 350000. Tuollaisen haukkaaminen paljaaltaan on silkkaa puhtaaksiviljeltyä TUSKAA JA ÄÄRIMMÄISTÄ KIPUA! Kenenkään, siis KENENKÄÄN pokka ei pidä kun suussa on red savinaa...
Esimerkkinä kerrottakoon, että esim. se vihreä "Jalapenopalko" mitä karvaranne kebabpaikassa lataa pitsan ja kebabsämpylän oheen on scovillen asteikolla tulisuudeltaan n. 60. Asianmukaisesti kasvatettu kunnon habanero, esim. red savina, orange ja white bullet kipuavat (muistaakseni, pienellä virheellä ei käytännön merkitystä) arvoon yli 350000. Tuollaisen haukkaaminen paljaaltaan on silkkaa puhtaaksiviljeltyä TUSKAA JA ÄÄRIMMÄISTÄ KIPUA! Kenenkään, siis KENENKÄÄN pokka ei pidä kun suussa on red savinaa...
Nuorten kalakerho etsii lahjoituksina käyttökelpoista tai korjauskelpoista kalastustavaraa. Yksäriä minulle, niin kerron lisää.
kot kot kot... Se maustaa jonka suuta poppaa jos on maustetta lipsahtanut suurukseen. Saatanan silkkiposki, voisit edes yrittää olla mies etkä vetouistelijaTeuge kirjoitti:Valopetrooli on kans aika jees...
Sviddu mikä urpå.
Vapaaehtoisesti tukkii suuhunsa tollasta paskaa.
Arvatkaa kumpi maustaa meidän eväskeiton???
Nuorten kalakerho etsii lahjoituksina käyttökelpoista tai korjauskelpoista kalastustavaraa. Yksäriä minulle, niin kerron lisää.
Juu, toi habanero on aikas tulista tavaraa.
Joku kesä sitte ostin semmosen chili lajitelman kaupasta ja nakkasin sen grilliin. Muut siitä chilinsä itselleen otti ja mulle jäi epämääräisen näköinen punainen jäljelle.
Yhen kolmas osan siitä suuhuni laitoin ja pureskelemaan rupesin niin rupes kuumotusta suussa tuntumaan. No laitoin muuta ruokaa suuhuni helpottamaan tilannetta ja maitoa päälle.
Mietiskelin että ompas tulista, no seuraavaksi taas 1/3 osa chiliä suuhun ja pihviä perään ja pureskelamaan.
Sitte menikin jo litra maitoa perään ja tutkimaan sitä pakkausta missä chilit oli.
Loppuja chilistä en enää syöny, veljelle lupasit 50 ekee jos sen lopun syö!
Jätti syömättä.
Salaatissa kuulemma erityisen hyvää tuo habanero
Pitä laittaa kasvamaan chilejä, taitas olla 6 eri chili laadun siemeniä kaapissa.
T: Sami
Joku kesä sitte ostin semmosen chili lajitelman kaupasta ja nakkasin sen grilliin. Muut siitä chilinsä itselleen otti ja mulle jäi epämääräisen näköinen punainen jäljelle.
Yhen kolmas osan siitä suuhuni laitoin ja pureskelemaan rupesin niin rupes kuumotusta suussa tuntumaan. No laitoin muuta ruokaa suuhuni helpottamaan tilannetta ja maitoa päälle.
Mietiskelin että ompas tulista, no seuraavaksi taas 1/3 osa chiliä suuhun ja pihviä perään ja pureskelamaan.
Sitte menikin jo litra maitoa perään ja tutkimaan sitä pakkausta missä chilit oli.
Loppuja chilistä en enää syöny, veljelle lupasit 50 ekee jos sen lopun syö!
Jätti syömättä.
Salaatissa kuulemma erityisen hyvää tuo habanero
Pitä laittaa kasvamaan chilejä, taitas olla 6 eri chili laadun siemeniä kaapissa.
T: Sami
Devonit ja niihin liittyvä kirjallisuus kiinnostaa.
Tuolta löytyy tekeleitäni.
http://www.kalamies.com/foorumi/viewtop ... 17&t=53652
Tuolta löytyy tekeleitäni.
http://www.kalamies.com/foorumi/viewtop ... 17&t=53652
Sampukka, olen ymmälläni. oikeaa kunnollista habaa kun vain ei pirukaan syö, ei edes itkien ja se on saletti. Tosin siitäkin on tiemmä jo jalostettu miedompia variaatioita, joten kaikki on mahdollista
Nuorten kalakerho etsii lahjoituksina käyttökelpoista tai korjauskelpoista kalastustavaraa. Yksäriä minulle, niin kerron lisää.
Eipähän tuo väittänyt habaa syöneensäkään.Tyrä kirjoitti:Sampukka, olen ymmälläni. oikeaa kunnollista habaa kun vain ei pirukaan syö, ei edes itkien ja se on saletti. Tosin siitäkin on tiemmä jo jalostettu miedompia variaatioita, joten kaikki on mahdollista
Kertoi syöneensä sillipaprikaa, ja sitten epäili haban olevan hyvää salaatissa.
Tarkkana, tarkkana.
Aion elää kunnes kuolen.
No ainakin helvetin vahvaa se oli ja habanero luki paketin kylessä.
Jokin asteikko siinä oli.
Se vihreä karvakäsien chili oli asteikolla 1-10 muistaakseni 2 vai 3 ja se habanero oli 9 ja puol.
Vettä simmuista tais tulla ja tuntu että järki lähtee.
T: Sami
Jokin asteikko siinä oli.
Se vihreä karvakäsien chili oli asteikolla 1-10 muistaakseni 2 vai 3 ja se habanero oli 9 ja puol.
Vettä simmuista tais tulla ja tuntu että järki lähtee.
T: Sami
Devonit ja niihin liittyvä kirjallisuus kiinnostaa.
Tuolta löytyy tekeleitäni.
http://www.kalamies.com/foorumi/viewtop ... 17&t=53652
Tuolta löytyy tekeleitäni.
http://www.kalamies.com/foorumi/viewtop ... 17&t=53652
Niin ja eikös habanerokin ole chili 
T: Sami
T: Sami
Devonit ja niihin liittyvä kirjallisuus kiinnostaa.
Tuolta löytyy tekeleitäni.
http://www.kalamies.com/foorumi/viewtop ... 17&t=53652
Tuolta löytyy tekeleitäni.
http://www.kalamies.com/foorumi/viewtop ... 17&t=53652
Ja vielä yks.
Jostain luin tuon salaatti homman, en vain muista mistä.
Eli oikein pienen pieniksi siivuiksi sitä "lihaa" salaattiin ei siemeniä.
T: Sami
Jostain luin tuon salaatti homman, en vain muista mistä.
Eli oikein pienen pieniksi siivuiksi sitä "lihaa" salaattiin ei siemeniä.
T: Sami
Devonit ja niihin liittyvä kirjallisuus kiinnostaa.
Tuolta löytyy tekeleitäni.
http://www.kalamies.com/foorumi/viewtop ... 17&t=53652
Tuolta löytyy tekeleitäni.
http://www.kalamies.com/foorumi/viewtop ... 17&t=53652
Joo ei niitä prkl pystykkäänTeuge kirjoitti:On habiskin kai chili. Tyrä kai vaan eppäili kenenkään pystyvän popsimaan habaneroja "haukkupaloina". Minen niistä mittään tiä. Ei kestä vellipesä.
Nyt kun asian tiiän niin en ainakaan selvinpäin niitä rupea syömään.
T: Sami
Devonit ja niihin liittyvä kirjallisuus kiinnostaa.
Tuolta löytyy tekeleitäni.
http://www.kalamies.com/foorumi/viewtop ... 17&t=53652
Tuolta löytyy tekeleitäni.
http://www.kalamies.com/foorumi/viewtop ... 17&t=53652
Tuolta saa jotain käsitystä lajikkeista ja tulisuudesta, mua rupes kiehtomaan tuo asia nyt enemmältikin.
http://www.saunalahti.fi/~thietavu/
http://www.saunalahti.fi/~thietavu/
En usko sen toimivan Mikey piipussa......Kuulostaapahan mielenkiintoiselta reseptiltä. Jos pomis tänään tuosta "pensaasta" muutaman piipulliseen ja testais?
Tars tehrä vissiin jotain...
Tässä jo vuosia sitten eräälle toiselle palstalle kirjoittamani "ohje" chilikastikkeen valmistamiseksi.
Tuolla infernon keskustelupalstalla minulta tivattiin reseptiä mainitsemaani "chilisoosiin". Reseptiä en voinut antaa, mutta kirjoitin jonkinlaisen "prosessimuistion". Laitan sen nyt tähänkin kun kerran tuli kirjoitetuksi, vaikka "selvää pässiähän" se useimmille kokkaaville puutarhureille lieneekin.
Chilisoosista sitten... Ongelma on se, etten yleensäkään käytä mitään määrättyjä reseptejä kokkaamisessani. Homma luontuu mutu periaatteella ja maistelemalla. Chilisoosissa ei kuitenkaan ole mitään mullistavaa (paitsi maku), joten eikohän jokainen saa pienellä opastuksella aikaan omansa.
Varaa ensin käsille chilejä, tomaatteja, sipuleita, valkosipuleita, öljyä, etikkaa (viini- tai tavallista), sokeria, suolaa, mieleisiäsi yrttejä, mausteita ym. tarpeellista. Halutessasi "tulipunaista" soosia, osta myös punaista elintarvikeväriä (apteekista). Suuriin "kokovuoden satseihin" suosittelen vielä jotain säilöntäainetta, esim. natriumbetsoaattia (atamon tms). Lopuksi niin suuri kattila kuin lieden ja liesituulettimen väliin vain suinkin mahtuu, se ei nimittäin kuitenkaan ole lopulta tarpeeksi suuri.
Putsaa raaka-aineista kannat, kuoret yms. ei syötävät osat. Tomaatti on peruskamaa (korvaa myös keittoveden) joten täytä tomskuilla kattilasta reilusti puolet (kokonaisia tai reiluja lohkoja). Möyhi tomaatteja rikki sauvasekoittimella ja pane levy jo kuumenemaan. Lisää chilit (lähes sama määrä kuin tomaatteja), sipulit ja valkosipulit (mieltymystesi mukaan), mieleisiäsi mausteita ja yrttejä, suolaa ja reiluhkosti sokeria. Surraa ahkerasti sauvasekoittimella jotta saat mössöstä tasaisen. Lisää myös öljyä, mutta ei kovin paljon sillä se tuppaa erottumaan valmiin soosin pinnalle säilytettäessä.
(Itse laitoin sitä viimeksi runsaasti joten 1,5L limupulloissa joihin soosin säilöin, oli kohta pinnalla desin verran "chiliöljyä". Talteen otettuna se toisaalta oli mainiota ruokaöljyn korviketta ruuanlaitossa, ja potkua riitti aivan helvetillisesti)
Kun seos alkaa kuplia, voit sinäkin alkaa maistelun. Itse joudun tässä vaiheessa aina lisäämään sokeria (voi käyttää myös hillosokeria jos haluaa tosi jämäkkää tahdasta), sillä pidän jokseenkin hapanimelästä soosista. Muista, että saadaksesi makeahkoa lopputuotetta täytyy soosin tässä vaiheessa olla reilun makeaa, sillä lopuksi lisätään etikka joka peittää osin makeutta. Anna seoksen nyt hiljakseen kiehua sekoitellen ja maistellen välillä. Korjaile makua pikku lisäyksin, mikäli koet sen tarpeelliseksi. Mikäli et aio käyttää säilöntäainetta, niin keitä ainakin reilu tunti, jotta mahdollisimman paljon mikrobeja tuhoutuisi.
Kun kastike alkaa olla mieleistäsi ja paksua kuin laava (kuplat kasvavat hitaasti pinnalla kunnes kuuluu "blups" ja kahdellakin tapaa pirullisen tulinen laava lentää päin näköäsi), niin pistä levy pienelle ja lisää etikka. Viinietikka on ihan jees, joskin tavallinen väkiviinaetikka ajaa saman asian (eipä juuri makueroa) ja tulee suurissa määrissä paljon halvemmaksi. Anna mössön nyt hautua kuumalla levyllä juuri ja juuri kiehumisen rajalla (etikkaa on turha haihduttaa taivaalle) Tässä vaiheessa haetaan lopullinen happamuuden ja makeuden suhde. (muista, että etikan happamuus miedontuu huomattavasti kun kama jäähtyy)Lisäile siis etikkaa ja/tai sokeria tarpeen mukaan. Koska kyseessä ei ole litratolkulla päivittäin nautittava valmiste, niin suolaa kannattaa laittaa reiluhkosti (maistele) koska se osaltaa auttaa valmista soosia säilymään (kuten tietysti sokeri ja etikkakin). Muuten, jos jäähtyneen soosin maku ei enää seuraavana päivänä miellytä, niin sen voi mainiosti kuumentaa uudelleen ja korjata vielä makua
Kun homma näyttä olevan pulkassa, niin lisää vielä halutessasi väriaine ja säilöntäaine. (tässä kannattaa noudattaa pakkauksen enimmäismääräsuosituksia). Minä käytän vain itse kasvattamiani raaka-aineita (esim. valkosipulit "tuhat kertaa vahvempia" kuin kaupan bliisut), mutta kai ostoaineksistakin voi saada kohtuullista korviketta. Mikään ei tietysti myöskään estä lisäämästä tähän "peruspohjaan" mitä tahansa aineksia sitten mieleen juolahtaakaan.
Annostele valmis soosi todella puhtaisiin ja tiiviisti sulkeutuviin astioihin ja ala käyttämään kaikkeen muuhun suuhunpantavaan paitsi hammasharjaan (sen sokerin takia Soosi on muuten parhaimmillaan vasta kuukauden "tekeytymisen" jälkeen . Itse pullotin sitä myös tavalliseen ketsuppipulloon ja liimasin oman etikettini päälle. Teksti kertoi pullon sisältävän omaa tulista "aromiketsuppiani". Voi niitä hupaisia hetkiä kun raavaat ruokavieraat sitten maustoivat safkansa hyvinkin "pikanttiin kuosiin".
Lopuksi! Jakele soosia tuttavillesi hyvin harkiten, sillä jotkut jäävät koukkuun jo ensimmäisellä käyttökerralla ja ovat sitten vaatimassa aina vain lisää ja lisää...
Tuolla infernon keskustelupalstalla minulta tivattiin reseptiä mainitsemaani "chilisoosiin". Reseptiä en voinut antaa, mutta kirjoitin jonkinlaisen "prosessimuistion". Laitan sen nyt tähänkin kun kerran tuli kirjoitetuksi, vaikka "selvää pässiähän" se useimmille kokkaaville puutarhureille lieneekin.
Chilisoosista sitten... Ongelma on se, etten yleensäkään käytä mitään määrättyjä reseptejä kokkaamisessani. Homma luontuu mutu periaatteella ja maistelemalla. Chilisoosissa ei kuitenkaan ole mitään mullistavaa (paitsi maku), joten eikohän jokainen saa pienellä opastuksella aikaan omansa.
Varaa ensin käsille chilejä, tomaatteja, sipuleita, valkosipuleita, öljyä, etikkaa (viini- tai tavallista), sokeria, suolaa, mieleisiäsi yrttejä, mausteita ym. tarpeellista. Halutessasi "tulipunaista" soosia, osta myös punaista elintarvikeväriä (apteekista). Suuriin "kokovuoden satseihin" suosittelen vielä jotain säilöntäainetta, esim. natriumbetsoaattia (atamon tms). Lopuksi niin suuri kattila kuin lieden ja liesituulettimen väliin vain suinkin mahtuu, se ei nimittäin kuitenkaan ole lopulta tarpeeksi suuri.
Putsaa raaka-aineista kannat, kuoret yms. ei syötävät osat. Tomaatti on peruskamaa (korvaa myös keittoveden) joten täytä tomskuilla kattilasta reilusti puolet (kokonaisia tai reiluja lohkoja). Möyhi tomaatteja rikki sauvasekoittimella ja pane levy jo kuumenemaan. Lisää chilit (lähes sama määrä kuin tomaatteja), sipulit ja valkosipulit (mieltymystesi mukaan), mieleisiäsi mausteita ja yrttejä, suolaa ja reiluhkosti sokeria. Surraa ahkerasti sauvasekoittimella jotta saat mössöstä tasaisen. Lisää myös öljyä, mutta ei kovin paljon sillä se tuppaa erottumaan valmiin soosin pinnalle säilytettäessä.
(Itse laitoin sitä viimeksi runsaasti joten 1,5L limupulloissa joihin soosin säilöin, oli kohta pinnalla desin verran "chiliöljyä". Talteen otettuna se toisaalta oli mainiota ruokaöljyn korviketta ruuanlaitossa, ja potkua riitti aivan helvetillisesti)
Kun seos alkaa kuplia, voit sinäkin alkaa maistelun. Itse joudun tässä vaiheessa aina lisäämään sokeria (voi käyttää myös hillosokeria jos haluaa tosi jämäkkää tahdasta), sillä pidän jokseenkin hapanimelästä soosista. Muista, että saadaksesi makeahkoa lopputuotetta täytyy soosin tässä vaiheessa olla reilun makeaa, sillä lopuksi lisätään etikka joka peittää osin makeutta. Anna seoksen nyt hiljakseen kiehua sekoitellen ja maistellen välillä. Korjaile makua pikku lisäyksin, mikäli koet sen tarpeelliseksi. Mikäli et aio käyttää säilöntäainetta, niin keitä ainakin reilu tunti, jotta mahdollisimman paljon mikrobeja tuhoutuisi.
Kun kastike alkaa olla mieleistäsi ja paksua kuin laava (kuplat kasvavat hitaasti pinnalla kunnes kuuluu "blups" ja kahdellakin tapaa pirullisen tulinen laava lentää päin näköäsi), niin pistä levy pienelle ja lisää etikka. Viinietikka on ihan jees, joskin tavallinen väkiviinaetikka ajaa saman asian (eipä juuri makueroa) ja tulee suurissa määrissä paljon halvemmaksi. Anna mössön nyt hautua kuumalla levyllä juuri ja juuri kiehumisen rajalla (etikkaa on turha haihduttaa taivaalle) Tässä vaiheessa haetaan lopullinen happamuuden ja makeuden suhde. (muista, että etikan happamuus miedontuu huomattavasti kun kama jäähtyy)Lisäile siis etikkaa ja/tai sokeria tarpeen mukaan. Koska kyseessä ei ole litratolkulla päivittäin nautittava valmiste, niin suolaa kannattaa laittaa reiluhkosti (maistele) koska se osaltaa auttaa valmista soosia säilymään (kuten tietysti sokeri ja etikkakin). Muuten, jos jäähtyneen soosin maku ei enää seuraavana päivänä miellytä, niin sen voi mainiosti kuumentaa uudelleen ja korjata vielä makua
Kun homma näyttä olevan pulkassa, niin lisää vielä halutessasi väriaine ja säilöntäaine. (tässä kannattaa noudattaa pakkauksen enimmäismääräsuosituksia). Minä käytän vain itse kasvattamiani raaka-aineita (esim. valkosipulit "tuhat kertaa vahvempia" kuin kaupan bliisut), mutta kai ostoaineksistakin voi saada kohtuullista korviketta. Mikään ei tietysti myöskään estä lisäämästä tähän "peruspohjaan" mitä tahansa aineksia sitten mieleen juolahtaakaan.
Annostele valmis soosi todella puhtaisiin ja tiiviisti sulkeutuviin astioihin ja ala käyttämään kaikkeen muuhun suuhunpantavaan paitsi hammasharjaan (sen sokerin takia Soosi on muuten parhaimmillaan vasta kuukauden "tekeytymisen" jälkeen . Itse pullotin sitä myös tavalliseen ketsuppipulloon ja liimasin oman etikettini päälle. Teksti kertoi pullon sisältävän omaa tulista "aromiketsuppiani". Voi niitä hupaisia hetkiä kun raavaat ruokavieraat sitten maustoivat safkansa hyvinkin "pikanttiin kuosiin".
Lopuksi! Jakele soosia tuttavillesi hyvin harkiten, sillä jotkut jäävät koukkuun jo ensimmäisellä käyttökerralla ja ovat sitten vaatimassa aina vain lisää ja lisää...
Nuorten kalakerho etsii lahjoituksina käyttökelpoista tai korjauskelpoista kalastustavaraa. Yksäriä minulle, niin kerron lisää.
Vanha juttu siitä, kun kerrankin sain tarpeeksi tulista safkaa rakkaassa kotomaassamme ja vielä ravintolassa:
Tänään kävin muuten porvoon reissun yhteydessä syömässä jossain turkkilaisessa kebabpilttuussa. Ystävällisen nuoren miehen tiedustellessa halusinko riisikebabini olevan "meedon vai tuulisen", pyysin minä saada extra tulisen. Myyjä varmisti minun vielä olevan tottunut todella tulisiin pöperöihin ja minä pokkana kerroin niin olevan. Kun annos sitten tuli, niin sitä rahtasi pöytään kaksi keskenään naureskelevaa etnistä ravintoloitsijaa. Kaverusten riehakkuudesta ja vilkaisuista jo päättelin jotain, ja kun nämä iloiset lihanleikkaajat sitten asettuivat tiskin taakse vilkuillen minua intensiivisesti muuten lähes tyhjässä ravintolassa , niin "tajusin" minä kyseessä olevan jonkinlaisen epävirallisen suomi/turkki maaottelun.
Jo ensimmäinen suupala kertoi minulle "turkinpippuria" käytetyn säästelemättä. Sinänsä maukas pöperö oli todellakin maustettu normaalin sietokykyni ylärajoille, tai jopa hiukan yli. "Isänmaan kunnia" kuitenkin jähmetti kasvolihakseni teräksiseksi naamioksi odottavasti tuijottavien katseiden alla. Safka tosiaankin oli vain vaivoin syötävää ja yritin vain keskittyä "julkisivuni" kasassa pitämiseen syödessäni, kun äkkiä kuulin jonkun sanovan, - voisinko saada hiukan jotain tulista tähän, olisiko teillä chilikastiuketta. - Perkele, manasin mielessäni kun tajusin mitä olin suustani päästänyt. Annoksen myynyt kaveri kuitenkin kiikutti jo pöytään litraista muovipulloa ilman minkäänlaisia etikettejä tai tekstejä, oli siis myöhäistä katua.
Pelonväreet karmivat selkäpiissäni kun lotrasin annokseeni sitä täysin tuntemattoman vahvuista chilisoosia, varsinkin kun en kehdannut laittaa vain pirskottamalla, vaan todellakin lotrasin. -Tässä voi vielä käydä tosi nolosti, ajattelin kun varovasti vein ekaa haarukallista kohti jo ennestäänkin polttavaa kitaani. Helpotuksen huokaus minulta kuitenkin oli päästä vaikka suupala polttikin piinattuja limakalvojani kuin kiirastuli syntisten sieluja, kun tajusin soosin ilmeisestikin olevan samaa jolla annos oli jo pöytään tuotaessa kuorrutettu. Itse annostelemani lisäys kyllä toki lisäsi suuni piinaa, mutta jätti kuitenkin minulle edes teoreettisen mahdollisuuden selvitä yhäkin "hengissä" tästä ”ansasta” johon olin omaa tyhmyyttäni langennut.
Naama peruslukemille pakotettuna lapoin nyt "mämmiä" naamaani vain vuolaasti virtaavan hien kavaltaessa sen infernon joka riehui sisälläni. - Iisisti vaan veli hyvä, ei tämä kuitenkaan ole mitään ehtaa habaneroa haukanneelle "veteraanille", psyykkasin itseäni pyyhkiessäni välillä hikeä naamastani jottei se olisi norunut nenäni päästä kuin vesi rännistä, kuinka olikin ystävällinen henkilökunta osannut tuoda läjän servettejä annokseni kylkiäisinä. Toimitusta yhä tiskin takaa seuraavat velikullat kyllä taatusti tiesivät miltä Tyrän pikku suukissa tuntui, mutta naureskelu oli sentään vaihtunut kunnioittavaksi hiljaisuudeksi. Siitä sain voimaa saattaa pikku "performansini" kunnialla loppuun asti.
Kun annos viimein oli syöty, olin minäkin hikoillut varmasti litran tai pari tuskanhikeä paitaani. Toinen nuorista turkkilaisista oli hävinnyt keittiöön jo hiukan ennen kuin sain lautaseni tyhjäksi, mutta kun pureskelin viimeistä suullista, niin ilmestyi hän taas esiin kantaen jotain astiaa käsissään. Hän tuli pöytääni leveästi hymyillen ja kysyi, - Hyvä tulinen kebab onko? -Oikein hyvää kiitos, kiittelin minä tietysti. - Paljon tulinen, iso hiki, tahot jäätelöä tuli sammuu, kysyi hän hymyn levitessä mahtavaksi virnistykseksi. - Tulista oli, anna vaan heti sitä jäähdykettä, saan minä sanottua nauruun reveten. Tarjoilija ja hänen tiskin takana seisova kaverinsakin puhkeavat mahtavaan nauruun ja siinä sitä sitten kaikki naurettiin kuin idiootit meikäläisen sankarilliselle chilinsyönnille.
Tilanne kuitenkin rauhoittui nopeasti kun ovesta purjehti sisään kuuden hengen seurue joka katsoi kummeksuen meitä hulluina hekottavia raavaita miehiä. Tarjoilija luikahti nopeasti omiin hommiinsa ja minä sain lopultakin ryhtyä sammuttamaan suussani yhä kytevää hiillosta. Kun syötyäni sitten hinauduin tiskille maksaakseni jäätelön, (muu maksettu tullessa) niin myyjäpoika vain taputti naurahtaen minua olalle ja sanoi, - hyvä juttu, ei maksa mitään okei.
Että semmoinen tapahtuma tämän rakkaan herkkumme tiimoilta. Jälkikaneettina voin kertoa, että kun muutamaa tuntia myöhemmin pääsin kotiin, niin tunsin melkoista painetta sisuksissani. Kun sitten istahdin muina miehinä porsliinialttarille, niin "yhdellä rykäyksellä" uhrasin porsliinin jumalalle koko irtoavan sisältöni kurkun ja takaläven väliltä, siltä se ainakin tuntui. En ole tiennytkään, että "kiinteä ravinto" voi nesteytyä niin nopeasti. Chilinhän ei kai pitäisi moista aiheuttaa, mutta näin vain kävi? Lopuksi jouduin vielä lääkitsemään erästä intiimiä osaani puhdistetulla vaseliinilla vaimentaakseni ko. reiän ympäristön helvetillistä poltetta. Muistakaa siis kiltit lapset sedän neuvo, - ei "makeaa" mahantäydeltä.
Tänään kävin muuten porvoon reissun yhteydessä syömässä jossain turkkilaisessa kebabpilttuussa. Ystävällisen nuoren miehen tiedustellessa halusinko riisikebabini olevan "meedon vai tuulisen", pyysin minä saada extra tulisen. Myyjä varmisti minun vielä olevan tottunut todella tulisiin pöperöihin ja minä pokkana kerroin niin olevan. Kun annos sitten tuli, niin sitä rahtasi pöytään kaksi keskenään naureskelevaa etnistä ravintoloitsijaa. Kaverusten riehakkuudesta ja vilkaisuista jo päättelin jotain, ja kun nämä iloiset lihanleikkaajat sitten asettuivat tiskin taakse vilkuillen minua intensiivisesti muuten lähes tyhjässä ravintolassa , niin "tajusin" minä kyseessä olevan jonkinlaisen epävirallisen suomi/turkki maaottelun.
Jo ensimmäinen suupala kertoi minulle "turkinpippuria" käytetyn säästelemättä. Sinänsä maukas pöperö oli todellakin maustettu normaalin sietokykyni ylärajoille, tai jopa hiukan yli. "Isänmaan kunnia" kuitenkin jähmetti kasvolihakseni teräksiseksi naamioksi odottavasti tuijottavien katseiden alla. Safka tosiaankin oli vain vaivoin syötävää ja yritin vain keskittyä "julkisivuni" kasassa pitämiseen syödessäni, kun äkkiä kuulin jonkun sanovan, - voisinko saada hiukan jotain tulista tähän, olisiko teillä chilikastiuketta. - Perkele, manasin mielessäni kun tajusin mitä olin suustani päästänyt. Annoksen myynyt kaveri kuitenkin kiikutti jo pöytään litraista muovipulloa ilman minkäänlaisia etikettejä tai tekstejä, oli siis myöhäistä katua.
Pelonväreet karmivat selkäpiissäni kun lotrasin annokseeni sitä täysin tuntemattoman vahvuista chilisoosia, varsinkin kun en kehdannut laittaa vain pirskottamalla, vaan todellakin lotrasin. -Tässä voi vielä käydä tosi nolosti, ajattelin kun varovasti vein ekaa haarukallista kohti jo ennestäänkin polttavaa kitaani. Helpotuksen huokaus minulta kuitenkin oli päästä vaikka suupala polttikin piinattuja limakalvojani kuin kiirastuli syntisten sieluja, kun tajusin soosin ilmeisestikin olevan samaa jolla annos oli jo pöytään tuotaessa kuorrutettu. Itse annostelemani lisäys kyllä toki lisäsi suuni piinaa, mutta jätti kuitenkin minulle edes teoreettisen mahdollisuuden selvitä yhäkin "hengissä" tästä ”ansasta” johon olin omaa tyhmyyttäni langennut.
Naama peruslukemille pakotettuna lapoin nyt "mämmiä" naamaani vain vuolaasti virtaavan hien kavaltaessa sen infernon joka riehui sisälläni. - Iisisti vaan veli hyvä, ei tämä kuitenkaan ole mitään ehtaa habaneroa haukanneelle "veteraanille", psyykkasin itseäni pyyhkiessäni välillä hikeä naamastani jottei se olisi norunut nenäni päästä kuin vesi rännistä, kuinka olikin ystävällinen henkilökunta osannut tuoda läjän servettejä annokseni kylkiäisinä. Toimitusta yhä tiskin takaa seuraavat velikullat kyllä taatusti tiesivät miltä Tyrän pikku suukissa tuntui, mutta naureskelu oli sentään vaihtunut kunnioittavaksi hiljaisuudeksi. Siitä sain voimaa saattaa pikku "performansini" kunnialla loppuun asti.
Kun annos viimein oli syöty, olin minäkin hikoillut varmasti litran tai pari tuskanhikeä paitaani. Toinen nuorista turkkilaisista oli hävinnyt keittiöön jo hiukan ennen kuin sain lautaseni tyhjäksi, mutta kun pureskelin viimeistä suullista, niin ilmestyi hän taas esiin kantaen jotain astiaa käsissään. Hän tuli pöytääni leveästi hymyillen ja kysyi, - Hyvä tulinen kebab onko? -Oikein hyvää kiitos, kiittelin minä tietysti. - Paljon tulinen, iso hiki, tahot jäätelöä tuli sammuu, kysyi hän hymyn levitessä mahtavaksi virnistykseksi. - Tulista oli, anna vaan heti sitä jäähdykettä, saan minä sanottua nauruun reveten. Tarjoilija ja hänen tiskin takana seisova kaverinsakin puhkeavat mahtavaan nauruun ja siinä sitä sitten kaikki naurettiin kuin idiootit meikäläisen sankarilliselle chilinsyönnille.
Tilanne kuitenkin rauhoittui nopeasti kun ovesta purjehti sisään kuuden hengen seurue joka katsoi kummeksuen meitä hulluina hekottavia raavaita miehiä. Tarjoilija luikahti nopeasti omiin hommiinsa ja minä sain lopultakin ryhtyä sammuttamaan suussani yhä kytevää hiillosta. Kun syötyäni sitten hinauduin tiskille maksaakseni jäätelön, (muu maksettu tullessa) niin myyjäpoika vain taputti naurahtaen minua olalle ja sanoi, - hyvä juttu, ei maksa mitään okei.
Että semmoinen tapahtuma tämän rakkaan herkkumme tiimoilta. Jälkikaneettina voin kertoa, että kun muutamaa tuntia myöhemmin pääsin kotiin, niin tunsin melkoista painetta sisuksissani. Kun sitten istahdin muina miehinä porsliinialttarille, niin "yhdellä rykäyksellä" uhrasin porsliinin jumalalle koko irtoavan sisältöni kurkun ja takaläven väliltä, siltä se ainakin tuntui. En ole tiennytkään, että "kiinteä ravinto" voi nesteytyä niin nopeasti. Chilinhän ei kai pitäisi moista aiheuttaa, mutta näin vain kävi? Lopuksi jouduin vielä lääkitsemään erästä intiimiä osaani puhdistetulla vaseliinilla vaimentaakseni ko. reiän ympäristön helvetillistä poltetta. Muistakaa siis kiltit lapset sedän neuvo, - ei "makeaa" mahantäydeltä.
Nuorten kalakerho etsii lahjoituksina käyttökelpoista tai korjauskelpoista kalastustavaraa. Yksäriä minulle, niin kerron lisää.
Lisää vanhoja tarinoita:
Juhannuksen ”chilikranaatit”
Täällä suomenlahden rannalla oli tuo juhannusaatto jokseenkin tuulinen ja kolea. Tuttu ryhmä A-luokan ihmisiä oli kuitenkin saatu paikalle osin vapaaehtoisesti, ja osin lievää törkeämpää painostusta käyttäen. Terassilla ja grillikatoksessa istuen sitten ihasteltiin keskisuven juhlan säätilaa sateineen myrskyineen. Perisuomalaisin ja vuosisatain saatossa hyviksi todetuin menetelmin saatiin kuitenkin tunnelma hiljakseen kohoamaan kohti suvinirvanaa. Jotain uuttakin oli kuitenkin tarjolla, ja koska juhlaväki tarjottavia niiltäkin osin kovasti kehui, niin kerronpa teillekin tätä evankeliumia. (ilosanomaa)
Olin noutanut kasvarista jo edellisenä päivänä kaikki kypsät fresnot jotka vain löysin, eli melkomoisen läjän. Ne olin sitten halkaissut pituus-suuntaan yhdeltä sivultaan ja kovertanut siemenet ja muut mämmit ulos. Öljystä, balsamicosta, sokerista ja suolasta sekoittelin sitten liemen johon rojautin ne yöksi marinoitumaan. Aamulla ruskistelin pannulla jauhelihaa ja hienoksi hakattua valkosipulia suhteessa 1/1. (ainakin robbarista saa muuten ostaa mr garlic peeler nimisiä ”kumiputkia” joilla valkkarin kynsien kuoriminen on aivan käsittämättömän helppoa ja nopeaa, suosittelen) Kun liha/valkkariseos oli jäähtynyt niin sekoitin siihen viherpippuri koskenlaskijaa samassa suhteessa eli 1 osa seosta ja 1 osa juustoa. Lopuksi noraus hunajaa ja ripaus suolaa ja vaivasin seoksen vielä tasaiseksi tahnaksi. Tätä tahdasta sitten sulloin fresnot niin täyteen kuin vain suinkin sain. (aika hyvin ”laajakantaisiin” fresnoihin muuten mahtuikin, ja juuri tästä syystä olinkin valinnut juuri fresnot tähän kokeilukokkailuuni) Lopuksi käärin tuotokseni tiukkoihin pekonikääreisiin päästä varpaisiin. Uloimman pekonisiivun pään lukitsin vielä hammastikulla ja asetin ”chilikranaatit” jääkaappiin odottamaan H-hetkeä. (ne addiktit joiden suu ja nielu on tehty haponkestävästä teräksestä voivat tietysti lisätä täytetahnaan vaikkapa reilusti habaa tai jopa käyttää haboja fresnojen sijasta)
Yön hämyssä sitten grillasin kranuja kunnes pekoni oli kauniin ruskeaa ja rouskahtavan rapeaa. Osa porukasta hiukan vierasti oudon-näköisiä kranaatteja, mutta kun ennakkoluulottomimmat kyselivät kolmatta kertaa lupaa santsata, niin alkoivat epäluuloisimmatkin ojennella lautasiaan grillimestaria kohti. Kuitenkin isohkossa porukassa oli myös kaksi aikuistakin joille herkku oli kerta kaikkiaan liian tulista. Muutama herkkua aluksi liian tuliseksi valitteleva parannettiin vaivastaan tähän tarkoitukseen laatimallani lääkkeellä, eli vaalealla habanerorommilla. Huikka tätä jaloa uutetta sai aikaan sen, että henkiin jääneet eivät enää moittineet kranaatteja liian tulisiksi, joskin jotkut parannetuista alkoivatkin puhua illan isännälle korrektisti vasta pikkutunneilla kun kollektiivinen veljeys jo valtasi alaa juhlijoiden sieluissa. Kranaattien käyttöohjekin muuten todettiin varsin yksinkertaiseksi, eli sokka (hammastikku) irti, varresta kiinni (pitkäksi jätetty kanta), heitetään suuhun ja PAM. Useimmat syömärit kyllä käyttivät melko rumaakin kieltä suupalojensa välillä ja ”mallasvaahtosammuttimia” tyhjeni kiivaaseen tahtiin. Tulikivenkatkuisen ulosannin kuitenkin keskeytti aina refleksinomainen uuden suupalan tunkeminen rasvaiseen naamaan, eli hyvää oli vaikka sieluun sattuikin.
Nyt seuraavana päivänä olen saanut paitsi runsaasti kehuja erikoisuudestani, niin myös jonkin verran moitteita. Varsinkin myös habarommia kyytipojaksi nauttineet ovat valitelleet paskantamisen aiheuttavan kolmannen luokan palovammoja rektumin seutuun. Pöntöstä toimituksen aikana nouseva höyrykin riittää kuulemma vielä aiheuttamaan koko ahterinseutuun ensimmäisen luokan palovammoja. Myös yön ja aamun aikana ns. poskipaskalla käyneet ovat kuvailleet kokemustaan palaneen kurkun käheyttämin äänin ja kalpeina vavisten sekä pelkän muiston nostamat kyyneleet silmissään. Kaikesta tästä huolimatta ovat itseään tänään parhaiten toimintakuntoon ”lääkinneet” käyneet jo kyselemässä josko minulla olisi ko. herkkuja vielä jäljellä. Niin että siitä vain kokeilemaan ja yhä uusia variaatioita kehittelemään.
Huh, nyt täytynee hankkiutua iloiseen seuraan vahvistamaan rohkeuttaan sillä minä en ole vielä tänään posliinialttarilla sen paremmin istunut kuin polvistunutkaan, ja äsken tunsin viitteitä sen istumisen suuntaisesta tarpeesta, antakkee armoa…
Juhannuksen ”chilikranaatit”
Täällä suomenlahden rannalla oli tuo juhannusaatto jokseenkin tuulinen ja kolea. Tuttu ryhmä A-luokan ihmisiä oli kuitenkin saatu paikalle osin vapaaehtoisesti, ja osin lievää törkeämpää painostusta käyttäen. Terassilla ja grillikatoksessa istuen sitten ihasteltiin keskisuven juhlan säätilaa sateineen myrskyineen. Perisuomalaisin ja vuosisatain saatossa hyviksi todetuin menetelmin saatiin kuitenkin tunnelma hiljakseen kohoamaan kohti suvinirvanaa. Jotain uuttakin oli kuitenkin tarjolla, ja koska juhlaväki tarjottavia niiltäkin osin kovasti kehui, niin kerronpa teillekin tätä evankeliumia. (ilosanomaa)
Olin noutanut kasvarista jo edellisenä päivänä kaikki kypsät fresnot jotka vain löysin, eli melkomoisen läjän. Ne olin sitten halkaissut pituus-suuntaan yhdeltä sivultaan ja kovertanut siemenet ja muut mämmit ulos. Öljystä, balsamicosta, sokerista ja suolasta sekoittelin sitten liemen johon rojautin ne yöksi marinoitumaan. Aamulla ruskistelin pannulla jauhelihaa ja hienoksi hakattua valkosipulia suhteessa 1/1. (ainakin robbarista saa muuten ostaa mr garlic peeler nimisiä ”kumiputkia” joilla valkkarin kynsien kuoriminen on aivan käsittämättömän helppoa ja nopeaa, suosittelen) Kun liha/valkkariseos oli jäähtynyt niin sekoitin siihen viherpippuri koskenlaskijaa samassa suhteessa eli 1 osa seosta ja 1 osa juustoa. Lopuksi noraus hunajaa ja ripaus suolaa ja vaivasin seoksen vielä tasaiseksi tahnaksi. Tätä tahdasta sitten sulloin fresnot niin täyteen kuin vain suinkin sain. (aika hyvin ”laajakantaisiin” fresnoihin muuten mahtuikin, ja juuri tästä syystä olinkin valinnut juuri fresnot tähän kokeilukokkailuuni) Lopuksi käärin tuotokseni tiukkoihin pekonikääreisiin päästä varpaisiin. Uloimman pekonisiivun pään lukitsin vielä hammastikulla ja asetin ”chilikranaatit” jääkaappiin odottamaan H-hetkeä. (ne addiktit joiden suu ja nielu on tehty haponkestävästä teräksestä voivat tietysti lisätä täytetahnaan vaikkapa reilusti habaa tai jopa käyttää haboja fresnojen sijasta)
Yön hämyssä sitten grillasin kranuja kunnes pekoni oli kauniin ruskeaa ja rouskahtavan rapeaa. Osa porukasta hiukan vierasti oudon-näköisiä kranaatteja, mutta kun ennakkoluulottomimmat kyselivät kolmatta kertaa lupaa santsata, niin alkoivat epäluuloisimmatkin ojennella lautasiaan grillimestaria kohti. Kuitenkin isohkossa porukassa oli myös kaksi aikuistakin joille herkku oli kerta kaikkiaan liian tulista. Muutama herkkua aluksi liian tuliseksi valitteleva parannettiin vaivastaan tähän tarkoitukseen laatimallani lääkkeellä, eli vaalealla habanerorommilla. Huikka tätä jaloa uutetta sai aikaan sen, että henkiin jääneet eivät enää moittineet kranaatteja liian tulisiksi, joskin jotkut parannetuista alkoivatkin puhua illan isännälle korrektisti vasta pikkutunneilla kun kollektiivinen veljeys jo valtasi alaa juhlijoiden sieluissa. Kranaattien käyttöohjekin muuten todettiin varsin yksinkertaiseksi, eli sokka (hammastikku) irti, varresta kiinni (pitkäksi jätetty kanta), heitetään suuhun ja PAM. Useimmat syömärit kyllä käyttivät melko rumaakin kieltä suupalojensa välillä ja ”mallasvaahtosammuttimia” tyhjeni kiivaaseen tahtiin. Tulikivenkatkuisen ulosannin kuitenkin keskeytti aina refleksinomainen uuden suupalan tunkeminen rasvaiseen naamaan, eli hyvää oli vaikka sieluun sattuikin.
Nyt seuraavana päivänä olen saanut paitsi runsaasti kehuja erikoisuudestani, niin myös jonkin verran moitteita. Varsinkin myös habarommia kyytipojaksi nauttineet ovat valitelleet paskantamisen aiheuttavan kolmannen luokan palovammoja rektumin seutuun. Pöntöstä toimituksen aikana nouseva höyrykin riittää kuulemma vielä aiheuttamaan koko ahterinseutuun ensimmäisen luokan palovammoja. Myös yön ja aamun aikana ns. poskipaskalla käyneet ovat kuvailleet kokemustaan palaneen kurkun käheyttämin äänin ja kalpeina vavisten sekä pelkän muiston nostamat kyyneleet silmissään. Kaikesta tästä huolimatta ovat itseään tänään parhaiten toimintakuntoon ”lääkinneet” käyneet jo kyselemässä josko minulla olisi ko. herkkuja vielä jäljellä. Niin että siitä vain kokeilemaan ja yhä uusia variaatioita kehittelemään.
Huh, nyt täytynee hankkiutua iloiseen seuraan vahvistamaan rohkeuttaan sillä minä en ole vielä tänään posliinialttarilla sen paremmin istunut kuin polvistunutkaan, ja äsken tunsin viitteitä sen istumisen suuntaisesta tarpeesta, antakkee armoa…
Nuorten kalakerho etsii lahjoituksina käyttökelpoista tai korjauskelpoista kalastustavaraa. Yksäriä minulle, niin kerron lisää.
Ja vielä...
Tanjan ”magea panaani”
Appiukkoni tuossa soitteli juuri mökiltään ja rupatteli niitä näitä. Meillä yleensäkin juttu luistaa aika hyvin koska olemme molemmat hirmuisia suupaltteja toisin kuin armahaiset vaimomme. Kun tavanomaisimmat kuulumiset oli vaihdettu, niin purkautui lopulta kuuluviin sekin juttu jonka takia hän varsinaisesti soitti minulle. Kaikki varmaan arvaavat jo ”alkumetreillä” mitä tuleman pitää, mutta kerronpa siltikin jutun säällisessä järjestyksessä, eli alusta loppuun.
Olivat nimittäin sekä appi että anoppi tässä meillä käymässä vajaa viikko sitten kun tarkoitus oli, että ajaisin illalla heidät sitten sinne mökilleen. Kun ”papuhappo” oli ryystetty ja pakkopullat nieleksitty niin alettiin pujottautumaan jo aamupäivällä valmiiksi täyteen pakatun auton rojuläjien sekaan kukin omalle jakkaralleen vyöttäytyen. Siinä viimetingassa sitten päjähti päähäni raskauttaa noita kurjia vielä kasvarini herkuilla ja samalla keventää ylituotanto-ongelmaani. Viikkoa aiemmin 5v täyttänyt kuopukseni ilmoittautui vapaaehtoiseksi hakemaan vaarin kanssa ”kulkkuja ja tomaattia kasvalista”.
Appiukko kertoi puhelimessa, että tyttö oli innokkaasti selittänyt kunkin tomaatti-, kurkku- ja paprikalajin nimen samalla kun oli pienillä kynsisaksillaan leikellyt niitä vaarin kantamaan koriin. Vaari tietysti oli sitten auttanut mikäli pikku puutarhuri ei johonkin herkkuun itse ylettynyt. No kori tuli säällisesti täytettyä ja minä sitten heitin pariskunnan sinne maalle.
Korin sisältöä oli kuulemma halulla nautiskeltu pitkin viikkoa appiukon samalla yrittäessä anopille muistella pikku botanistini kullekin kasvikselle kertomia nimiä. Viimein oli jäljellä vain muutama ”magea panaani paplika” joita syötiin sitten tänä aamuna aamiaisella paahtoleivän päälle viipaloituina. Anoppi oli viipaloinut pari paprikaan valmiiksi lautaselle ja siitä sitten oman halun mukaan ladattiin vitamiinipommia leivälle. Appiukko muistelee vielä ensiksi haukanneena kehuneensa kuinka rouskuvan mehukas paprika hyvin sopii ritisevän rapealle paahtoleivälle, ja sitten haukkasi anoppi…
Oli kuulemma ehtinyt jonkin kerran pureskellakin suupalaansa ennen kuin leuat tykkänään pysähtyivät kesken työnsä. Järkyttyneen hämmästynyt ilme oli levinnyt kasvoille ja anoppi oli kaulaansa tarttuen vetänyt syvään henkeä. Siinä hän sitten oli kädet kurkulla huohottanut lyhyin sihisevin hengenvedoin saamatta sanaa suustaan. Appi oli jo ehtinyt todella säikähtää luullen, että siippansa oli saanut jonkin kamalan kohtauksen eikä meinannut saada henkeä. Hän oli jo alkanut nousta pöydästä rynnätäkseen vaimonsa avuksi kun tämä oli tarttunut pöydällä olevaan tuoremehutölkkiin ja ryystänyt sen muutamalla jättikulauksella tyhjäksi. Sitten hän oli kähissyt, että ”polttaa, polttaa” ja rynnännyt jääkaapille hakemaan lisää juotavaa.
”Se oli varmasti jotain niitä * Tyrän * Chilejä”, huohotti hän vielä ja ryysti lisää mehua kidassaan riehuvan tulisen hornan sammuttamiseksi. Onneksi appiukolla oli siinä vaiheessa tullut mieleen minun juttuni chilipalon sammuttamisesta ja hän oli saanut anopin vaihtamaan juomansa piimäksi.
Oli sitten varovasti itsekin maistanut sieltä paprikalautasen siltä puolelta josta anoppi oli oman leipänsä ladannut, ja todennut poltteen melkomoiseksi. Anoppi oli siinä hiljakseen taas toipuessaan kuulemma harkinnut diplomaattisuhteiden totaalista jäädyttämistäkin minun suuntaani, mutta leppynyt sentään kun muisti etten minä ollut lainkaan osallisena koko ”herkkukorin” laatimisessa. Tämä koko stoori kerrottiin minulle melkoisen röhönaurun säestyksellä ja kuuluipa taustalta anopinkin naurua ja kiperiä välikommentteja. Lopulta koko homma kuitattiin pikku puutarhurin puhtaaksi vahingoksi ja suorastaan iloittiin siitä, että ”onpahan taas siskoille jotain kertomista”.
Jälkiselvittelyistä sen verran, että arvelen sen vihulaisen olleen fresno.(vahvuus n.6) Se kun oli kuulemma ”aivan saman näköinen kuin ne muutkin makeat banaanit”. Suurikokoinen fresno nimittäin muistuttaa erehdyttävästi pienikokoista ja kypsää sweet bananaa. Homma haiskahtikin vain sen takia, että fresnojen ja sweet bananoiden välissä on kuitenkin yksi penkki habaa ja toinen super rediä, eli kaksi metriä muuta puskaa. Lisäksi tyttöseni tietää tarkalleen kasvarin jokaisen kasvin nimen, kayttötarkoituksen ja ”vahvuuden”. Näistä epäilyistäni en kuitenkaan virkannut ”uhreille” mitään vaan päätin jututtaa privaatisti apupuutarhuriani.
Helkkarin moinen naurunvirne tytön naamalla kavalsi koko homman heti kun rupesin ko. asiasta kyselemään. Ensin ajattelin jopa pokerinaamani takana nauraen, että ”no joo, minkäs teet kun on tyttö saanut isänsä geenit ja huumorintajun”. ”Kuulustelun” jatkuessa kävi kuitenkin ilmi, että perintötekijöiden lisäksi asiaan vaikuttivat myös isältä opitut huonot tavat. Häpeäkseni joudunkin tunnustamaan, että tyttö on pari-kolmekin kertaa ollut näkemässä kun olen suuria karvanaamaisia ukonrutjakkeita puijannut haukkaamaan tuoretta chiliä paprikana tai käyttämään omaa ”soosiani” ketsuppina. Kun kaikki nämä tapaukset aina hiton moisen huutamisen ja huitomisen jälkeen ovat päättyneet mahtavaan nauruun, niin ihmekös sitten jos tyttökin halusi ”tehdä kivan kepposen mummille ja vaalille”.
Tämäkin homma siis lopulta kiertyi tasan omaan nilkkaani, ja päätinkin pyhästi ottaa siitä kaiken opin minkä vain irti saan. Sitä taas puolestaan tuntuu irtoavan sitä enemmän mitä runsaammin asiaa mielessäni mähjään. Anoppi rukalla kun on vielä sydänvikakin, niin ihan kamaliakin on mieleeni tullut. Vaimolle tuuminkin, että kai tässä taaskin tuli otettavaksi yksi vastentahtoinen askel kohti ”vastuullista aikuisuutta”. Vaimo jo pari tuntia katumuksen täyteistä tilitystäni kuunneltuaan totesi siihen vain kylmästi, että ”älä sinä sitä sure, kyllä sinuun kuule vielä sittenkin jää nulikkamaisuutta ihan riesaksi astiJ” Minä sitten todellakin rakastan tuota naistaJ
Tanjan ”magea panaani”
Appiukkoni tuossa soitteli juuri mökiltään ja rupatteli niitä näitä. Meillä yleensäkin juttu luistaa aika hyvin koska olemme molemmat hirmuisia suupaltteja toisin kuin armahaiset vaimomme. Kun tavanomaisimmat kuulumiset oli vaihdettu, niin purkautui lopulta kuuluviin sekin juttu jonka takia hän varsinaisesti soitti minulle. Kaikki varmaan arvaavat jo ”alkumetreillä” mitä tuleman pitää, mutta kerronpa siltikin jutun säällisessä järjestyksessä, eli alusta loppuun.
Olivat nimittäin sekä appi että anoppi tässä meillä käymässä vajaa viikko sitten kun tarkoitus oli, että ajaisin illalla heidät sitten sinne mökilleen. Kun ”papuhappo” oli ryystetty ja pakkopullat nieleksitty niin alettiin pujottautumaan jo aamupäivällä valmiiksi täyteen pakatun auton rojuläjien sekaan kukin omalle jakkaralleen vyöttäytyen. Siinä viimetingassa sitten päjähti päähäni raskauttaa noita kurjia vielä kasvarini herkuilla ja samalla keventää ylituotanto-ongelmaani. Viikkoa aiemmin 5v täyttänyt kuopukseni ilmoittautui vapaaehtoiseksi hakemaan vaarin kanssa ”kulkkuja ja tomaattia kasvalista”.
Appiukko kertoi puhelimessa, että tyttö oli innokkaasti selittänyt kunkin tomaatti-, kurkku- ja paprikalajin nimen samalla kun oli pienillä kynsisaksillaan leikellyt niitä vaarin kantamaan koriin. Vaari tietysti oli sitten auttanut mikäli pikku puutarhuri ei johonkin herkkuun itse ylettynyt. No kori tuli säällisesti täytettyä ja minä sitten heitin pariskunnan sinne maalle.
Korin sisältöä oli kuulemma halulla nautiskeltu pitkin viikkoa appiukon samalla yrittäessä anopille muistella pikku botanistini kullekin kasvikselle kertomia nimiä. Viimein oli jäljellä vain muutama ”magea panaani paplika” joita syötiin sitten tänä aamuna aamiaisella paahtoleivän päälle viipaloituina. Anoppi oli viipaloinut pari paprikaan valmiiksi lautaselle ja siitä sitten oman halun mukaan ladattiin vitamiinipommia leivälle. Appiukko muistelee vielä ensiksi haukanneena kehuneensa kuinka rouskuvan mehukas paprika hyvin sopii ritisevän rapealle paahtoleivälle, ja sitten haukkasi anoppi…
Oli kuulemma ehtinyt jonkin kerran pureskellakin suupalaansa ennen kuin leuat tykkänään pysähtyivät kesken työnsä. Järkyttyneen hämmästynyt ilme oli levinnyt kasvoille ja anoppi oli kaulaansa tarttuen vetänyt syvään henkeä. Siinä hän sitten oli kädet kurkulla huohottanut lyhyin sihisevin hengenvedoin saamatta sanaa suustaan. Appi oli jo ehtinyt todella säikähtää luullen, että siippansa oli saanut jonkin kamalan kohtauksen eikä meinannut saada henkeä. Hän oli jo alkanut nousta pöydästä rynnätäkseen vaimonsa avuksi kun tämä oli tarttunut pöydällä olevaan tuoremehutölkkiin ja ryystänyt sen muutamalla jättikulauksella tyhjäksi. Sitten hän oli kähissyt, että ”polttaa, polttaa” ja rynnännyt jääkaapille hakemaan lisää juotavaa.
”Se oli varmasti jotain niitä * Tyrän * Chilejä”, huohotti hän vielä ja ryysti lisää mehua kidassaan riehuvan tulisen hornan sammuttamiseksi. Onneksi appiukolla oli siinä vaiheessa tullut mieleen minun juttuni chilipalon sammuttamisesta ja hän oli saanut anopin vaihtamaan juomansa piimäksi.
Oli sitten varovasti itsekin maistanut sieltä paprikalautasen siltä puolelta josta anoppi oli oman leipänsä ladannut, ja todennut poltteen melkomoiseksi. Anoppi oli siinä hiljakseen taas toipuessaan kuulemma harkinnut diplomaattisuhteiden totaalista jäädyttämistäkin minun suuntaani, mutta leppynyt sentään kun muisti etten minä ollut lainkaan osallisena koko ”herkkukorin” laatimisessa. Tämä koko stoori kerrottiin minulle melkoisen röhönaurun säestyksellä ja kuuluipa taustalta anopinkin naurua ja kiperiä välikommentteja. Lopulta koko homma kuitattiin pikku puutarhurin puhtaaksi vahingoksi ja suorastaan iloittiin siitä, että ”onpahan taas siskoille jotain kertomista”.
Jälkiselvittelyistä sen verran, että arvelen sen vihulaisen olleen fresno.(vahvuus n.6) Se kun oli kuulemma ”aivan saman näköinen kuin ne muutkin makeat banaanit”. Suurikokoinen fresno nimittäin muistuttaa erehdyttävästi pienikokoista ja kypsää sweet bananaa. Homma haiskahtikin vain sen takia, että fresnojen ja sweet bananoiden välissä on kuitenkin yksi penkki habaa ja toinen super rediä, eli kaksi metriä muuta puskaa. Lisäksi tyttöseni tietää tarkalleen kasvarin jokaisen kasvin nimen, kayttötarkoituksen ja ”vahvuuden”. Näistä epäilyistäni en kuitenkaan virkannut ”uhreille” mitään vaan päätin jututtaa privaatisti apupuutarhuriani.
Helkkarin moinen naurunvirne tytön naamalla kavalsi koko homman heti kun rupesin ko. asiasta kyselemään. Ensin ajattelin jopa pokerinaamani takana nauraen, että ”no joo, minkäs teet kun on tyttö saanut isänsä geenit ja huumorintajun”. ”Kuulustelun” jatkuessa kävi kuitenkin ilmi, että perintötekijöiden lisäksi asiaan vaikuttivat myös isältä opitut huonot tavat. Häpeäkseni joudunkin tunnustamaan, että tyttö on pari-kolmekin kertaa ollut näkemässä kun olen suuria karvanaamaisia ukonrutjakkeita puijannut haukkaamaan tuoretta chiliä paprikana tai käyttämään omaa ”soosiani” ketsuppina. Kun kaikki nämä tapaukset aina hiton moisen huutamisen ja huitomisen jälkeen ovat päättyneet mahtavaan nauruun, niin ihmekös sitten jos tyttökin halusi ”tehdä kivan kepposen mummille ja vaalille”.
Tämäkin homma siis lopulta kiertyi tasan omaan nilkkaani, ja päätinkin pyhästi ottaa siitä kaiken opin minkä vain irti saan. Sitä taas puolestaan tuntuu irtoavan sitä enemmän mitä runsaammin asiaa mielessäni mähjään. Anoppi rukalla kun on vielä sydänvikakin, niin ihan kamaliakin on mieleeni tullut. Vaimolle tuuminkin, että kai tässä taaskin tuli otettavaksi yksi vastentahtoinen askel kohti ”vastuullista aikuisuutta”. Vaimo jo pari tuntia katumuksen täyteistä tilitystäni kuunneltuaan totesi siihen vain kylmästi, että ”älä sinä sitä sure, kyllä sinuun kuule vielä sittenkin jää nulikkamaisuutta ihan riesaksi astiJ” Minä sitten todellakin rakastan tuota naistaJ
Nuorten kalakerho etsii lahjoituksina käyttökelpoista tai korjauskelpoista kalastustavaraa. Yksäriä minulle, niin kerron lisää.
Ja vuosien takainen eka kokemukseni habanerosta. Vieläkin kylmii kun tuota muistelee:
Habaneroa
Olin hipsimässä alas yläkerrassa olevasta makuuhuoneesta lauantaiaamuisten ”venytettyjen” yöunien jäljiltä, kun osui korvaani kuopuksen kysymys äidilleen. –Äiti saanko mä soittaa mummolle? –Miksi sinä nyt soittaisit kun vasta eilen olit siellä aamupäivän hoidossa, tiedustelee lasteni äiti. –No ku mummo ei tiiä siitä isin tuhmailusta, perustelee neiti ”Juudas Iskariot”. Mummon puhelinnumero on yksi niistä kolmesta jotka kuopus jo itsekin hallitsee, joten soittamiseen ei luvan hellittyä enää muuta apua kaivattu. Itse olen tässä vaiheessa jähmettynyt portaikkoon vakoilemaan sarananvälistä ja kuuntelemaan mitä tuleman pitää.
Kun numerot on näppäilty, seuraa hetken hiljaisuus. Kun mummolasta viimein vastataan, menee pikku kavaltaja suoraan asiaan. –Alvaa mummo ku isi oli eilen tuhma ja puhu paljon lumia. . . . No ku se söi ihan itte KOKONAISEN hapaneelon, paljastaa natiainen dramaattisella äänellä. Ilmeisesti mummo ei tiedä mikä moinen ”hapaneelo” edes on, sillä seuraava repliikki tulee hyvin kärsimättömään sävyyn. –No se on tiätysti semmonen silipaplika joka on NIIN hilmu hilmu HILMU tulista, että lapsetkaan ei saa syyä sitä yhtään, paitsi ihan ihan ihan TOSI pikkusesti luuan seassa jos isi antaa luvan. Eikä siihen hapaneeloon saa eles solmilla koskee ku se kasvaa isin työhuoneessa ku muuten solmiin tulee iso pipi ja niitä polttaa AINASKI sata vuotta ku lääkekkään ei auta hapaneeloon ku se on niin tulista, tohkeilee pikku botanistini.
Mummo ilmeisesti kyselee tämä huiman tapahtuman yksityiskohtia, koska pikku kielikello jatkaa. –No ku se yks hapaneelo joka on jo iso, eikä semmonen vauvahapaneelo ku ne toiset….. No ne pikkuvauvat…..Nii-i….. Se oli tullu vähän olanssin väliseksi, ni isi otti sen ilti saksilla ja söi sen mummo KOKONAISENA!….. No haukkas vaan kokonaan suuhun, paitsi tikun….. No sen vihleen tikun mistä se hapaneelo loikkuu…...Nii-i……No isi huusi, että huh huh helkutti, hihihihi, hyrisee vahingoniloinen kavaltaja. -No sitte isi joi hilveesti jukulttia ja söi lanskista ja sano helkkalin helkkalin helkkali…… No äiti oli vihanen isille ku se puhu lumia tiätysti ja minä annoin isille luunappeja…..
-Mekis saatii sitte jätskiä ku isiki otti ku sen suuta poltti vaikka se oli syäny jukulttia ja leipääki eikä se auttanu….. nii-i…... joo, hihihihii….. Em mä tiiä? Vissiin siks ku se on aikuinen…. Joo, sit se sano, että voi helkkali ku voi olla tyhmä….. Niij just ku se haukku itteensä ni sit se ite on, hihihihi. Sitte me saatiin mennä siskon kanssa olkkaliin kattoov vitskoja ku äiti ja isi puhu keittiössä…… Niiv vissiin ku isi oli puhunu lumia. Nyt mummo kysyy jotain mihin piltti ei osaa vastata sillä hän kääntyy minulle näkymättömissä olevaan äitiinsä päin. –Äiti, mummo kysyy onkohan isi ihan viisas? Ja rakas vaimoni, johon pääsääntöisesti olen hyvin kiintynyt, vastaa. –Sitä minä en tosiaankaan tiedä, eikä isiltäkään voi kysyä kun se on vielä nukkumassa. Vaimon ääni kuulostaa oudon tukahtuneelta, aivan kuin hän painaisi sohvatyynyä kasvojaan vasten. Lihani ja vereni kuitenkin jatkaa taas puhelimeen. –Ei äitikään tiiä, meenkö mä helättämään isin ja kysyn siltä?….. No ei sitte, mutta mummo, mitä sä naulat?….. Joo….. Mä kysyn äitiltä. –Äiti voilaanko me käyä mummolla hakemassa ku mummolla on mulle ja siskolle kalkkipäiväkalkkia? Äitinsä antaa suostumuksen, sillä täytyyhän pikku Juudaan saada hopearahansa. Natiainen kertoo vielä mummolle tulevansa kohta ja sulkee puhelimen.
Että niinpä niin, initiaatioriitti on siis suoritettu ja tunnen nyt olevani oikea ”tulennielijä”. Kaikkinaiset kärsimykset ja muut sanktiot olivat ankarat , enkä varmasti olisi koko hommaan ryhtynyt jos olisin etukäteen tiennyt seuraukset. Jotenkin vain tuntui asialliselta rouskuttaa juuri se ensimmäinen itse kasvatettu habanero sellaisenaan. Tuhtia oli, siis aivan liian tuhtia minun suulleni, eikä se pikku äpärä edes ollut vielä kypsä, vain hiukan oranssiin vivahtava toisesta päästään. Kokemukseen liittyviä tuntemuksia en edes yritä kuvata omasta subjektiivisesta näkökulmastani. Ne jotka ovat kokeilleet tietävät kyllä kertomattakin, ja toisaalta asian kuvaaminen sitä kokeilemattomille kilpistyy kaikkien kielikuvien ja superlatiivien riittämättömyyteen. Kaikki mieleen nousevat termit kuten: tulinen, polttava, laava, mieletön, järkyttävä yms… kutistuvat latteiksi fraaseiksi itse kokemuksen rinnalla. Toisaalta, kuolemankaipuun hellitettyä oli olo euforisen auvoinen ja hyvä. Endorfiini huumavana aineena eroaakin näin ollen alkoholista siinä, että ”hinta” endorfiinikännistä maksetaan jo ennen itse huumausta.
Sisällä kasvaneen ”esikoispensaan esikoishedelmä” on siis nyt syöty, ja ”sisarusten” kasvamista ja kypsymistä odotetaan innolla. Toisaalta aion kyllä kokeilla seuraavaksi vähemmän piinaavia tapoja nauttia satoa, ehkäpä vaikka se Jaamäävain salsa… Pahoin kuitenkin pelkään, että ilman tuhtia poltetta ei pääse myöskään sinne ”ylös”, jonne tässä jo mieli taas halajaa. Onko tämä nyt elinikäisen addiktion alku ja pääseekö tästä eroon edes millään vieroitushoidolla kyselee nimimerkki.
Tyrä
Habaneroa
Olin hipsimässä alas yläkerrassa olevasta makuuhuoneesta lauantaiaamuisten ”venytettyjen” yöunien jäljiltä, kun osui korvaani kuopuksen kysymys äidilleen. –Äiti saanko mä soittaa mummolle? –Miksi sinä nyt soittaisit kun vasta eilen olit siellä aamupäivän hoidossa, tiedustelee lasteni äiti. –No ku mummo ei tiiä siitä isin tuhmailusta, perustelee neiti ”Juudas Iskariot”. Mummon puhelinnumero on yksi niistä kolmesta jotka kuopus jo itsekin hallitsee, joten soittamiseen ei luvan hellittyä enää muuta apua kaivattu. Itse olen tässä vaiheessa jähmettynyt portaikkoon vakoilemaan sarananvälistä ja kuuntelemaan mitä tuleman pitää.
Kun numerot on näppäilty, seuraa hetken hiljaisuus. Kun mummolasta viimein vastataan, menee pikku kavaltaja suoraan asiaan. –Alvaa mummo ku isi oli eilen tuhma ja puhu paljon lumia. . . . No ku se söi ihan itte KOKONAISEN hapaneelon, paljastaa natiainen dramaattisella äänellä. Ilmeisesti mummo ei tiedä mikä moinen ”hapaneelo” edes on, sillä seuraava repliikki tulee hyvin kärsimättömään sävyyn. –No se on tiätysti semmonen silipaplika joka on NIIN hilmu hilmu HILMU tulista, että lapsetkaan ei saa syyä sitä yhtään, paitsi ihan ihan ihan TOSI pikkusesti luuan seassa jos isi antaa luvan. Eikä siihen hapaneeloon saa eles solmilla koskee ku se kasvaa isin työhuoneessa ku muuten solmiin tulee iso pipi ja niitä polttaa AINASKI sata vuotta ku lääkekkään ei auta hapaneeloon ku se on niin tulista, tohkeilee pikku botanistini.
Mummo ilmeisesti kyselee tämä huiman tapahtuman yksityiskohtia, koska pikku kielikello jatkaa. –No ku se yks hapaneelo joka on jo iso, eikä semmonen vauvahapaneelo ku ne toiset….. No ne pikkuvauvat…..Nii-i….. Se oli tullu vähän olanssin väliseksi, ni isi otti sen ilti saksilla ja söi sen mummo KOKONAISENA!….. No haukkas vaan kokonaan suuhun, paitsi tikun….. No sen vihleen tikun mistä se hapaneelo loikkuu…...Nii-i……No isi huusi, että huh huh helkutti, hihihihi, hyrisee vahingoniloinen kavaltaja. -No sitte isi joi hilveesti jukulttia ja söi lanskista ja sano helkkalin helkkalin helkkali…… No äiti oli vihanen isille ku se puhu lumia tiätysti ja minä annoin isille luunappeja…..
-Mekis saatii sitte jätskiä ku isiki otti ku sen suuta poltti vaikka se oli syäny jukulttia ja leipääki eikä se auttanu….. nii-i…... joo, hihihihii….. Em mä tiiä? Vissiin siks ku se on aikuinen…. Joo, sit se sano, että voi helkkali ku voi olla tyhmä….. Niij just ku se haukku itteensä ni sit se ite on, hihihihi. Sitte me saatiin mennä siskon kanssa olkkaliin kattoov vitskoja ku äiti ja isi puhu keittiössä…… Niiv vissiin ku isi oli puhunu lumia. Nyt mummo kysyy jotain mihin piltti ei osaa vastata sillä hän kääntyy minulle näkymättömissä olevaan äitiinsä päin. –Äiti, mummo kysyy onkohan isi ihan viisas? Ja rakas vaimoni, johon pääsääntöisesti olen hyvin kiintynyt, vastaa. –Sitä minä en tosiaankaan tiedä, eikä isiltäkään voi kysyä kun se on vielä nukkumassa. Vaimon ääni kuulostaa oudon tukahtuneelta, aivan kuin hän painaisi sohvatyynyä kasvojaan vasten. Lihani ja vereni kuitenkin jatkaa taas puhelimeen. –Ei äitikään tiiä, meenkö mä helättämään isin ja kysyn siltä?….. No ei sitte, mutta mummo, mitä sä naulat?….. Joo….. Mä kysyn äitiltä. –Äiti voilaanko me käyä mummolla hakemassa ku mummolla on mulle ja siskolle kalkkipäiväkalkkia? Äitinsä antaa suostumuksen, sillä täytyyhän pikku Juudaan saada hopearahansa. Natiainen kertoo vielä mummolle tulevansa kohta ja sulkee puhelimen.
Että niinpä niin, initiaatioriitti on siis suoritettu ja tunnen nyt olevani oikea ”tulennielijä”. Kaikkinaiset kärsimykset ja muut sanktiot olivat ankarat , enkä varmasti olisi koko hommaan ryhtynyt jos olisin etukäteen tiennyt seuraukset. Jotenkin vain tuntui asialliselta rouskuttaa juuri se ensimmäinen itse kasvatettu habanero sellaisenaan. Tuhtia oli, siis aivan liian tuhtia minun suulleni, eikä se pikku äpärä edes ollut vielä kypsä, vain hiukan oranssiin vivahtava toisesta päästään. Kokemukseen liittyviä tuntemuksia en edes yritä kuvata omasta subjektiivisesta näkökulmastani. Ne jotka ovat kokeilleet tietävät kyllä kertomattakin, ja toisaalta asian kuvaaminen sitä kokeilemattomille kilpistyy kaikkien kielikuvien ja superlatiivien riittämättömyyteen. Kaikki mieleen nousevat termit kuten: tulinen, polttava, laava, mieletön, järkyttävä yms… kutistuvat latteiksi fraaseiksi itse kokemuksen rinnalla. Toisaalta, kuolemankaipuun hellitettyä oli olo euforisen auvoinen ja hyvä. Endorfiini huumavana aineena eroaakin näin ollen alkoholista siinä, että ”hinta” endorfiinikännistä maksetaan jo ennen itse huumausta.
Sisällä kasvaneen ”esikoispensaan esikoishedelmä” on siis nyt syöty, ja ”sisarusten” kasvamista ja kypsymistä odotetaan innolla. Toisaalta aion kyllä kokeilla seuraavaksi vähemmän piinaavia tapoja nauttia satoa, ehkäpä vaikka se Jaamäävain salsa… Pahoin kuitenkin pelkään, että ilman tuhtia poltetta ei pääse myöskään sinne ”ylös”, jonne tässä jo mieli taas halajaa. Onko tämä nyt elinikäisen addiktion alku ja pääseekö tästä eroon edes millään vieroitushoidolla kyselee nimimerkki.
Tyrä
Nuorten kalakerho etsii lahjoituksina käyttökelpoista tai korjauskelpoista kalastustavaraa. Yksäriä minulle, niin kerron lisää.