Kyllä minä siitä kalakaverin sain.
Meritaimenhommat saa vielä odottaa jonkun aikaa, vaikka se aina mukaan haluaisikin. Sen verran hc hommaa, etten raaski sitä syksyn keleihin viedä, katsotaan ensi keväänä.
On se vaan ilo katsella viisi vuotiaan riemua jokaisesta tärpistä tai saadusta kalasta. Ei haitannut saiko säynävän, ahvenen vai särjen, aina yhtä kiihdyksissä pelkästä tuikin näkemisestä. Välillä se näkee tuikkeja, joita yllättäen minä en näe. Väittää myös osaavansa jo arvioida kalojen koot tuikin perusteella.
Ihan ensin vein sen lähipurolle, mikä on ajoittain hyvinkin vaikeakulkuinen. Kerroin, että vähän matkan päässä alavirtaan tuikkii harjuksia, mutta pitää päästä lähemmäksi ennen kuin yletetään saamaan perho kalojen näytille. Mentiin kyykyssä paikkaa kohden ja lopuksi jopa kontattiin, ettei säikytellä kaloja. Poika halusi nähdä, miten perholla kalastetaan. Sain rullausheitolla pinturin tuikkien yläpuolelle, niin poika kuiskasi korvaan: ”Isi, mua jännittää, niin että ihan tärisen”. Samassa harjus haki perhon ja luulen, että taisi siinä pojalta pikkasen housuunkin lirahtaa kun säpsähti tapahtumaa niin kovasti.
Puroretken lälkeen oltiin kolmeen otteeseen joella kalassa, eikä sitä sieltä tahtonut saada millään pois. Ei haitannut vaikka saappaissa oli joka reissulla vettä, mutta itku tuli kun yhdellä reissulla uusi vapa meni poikki. Istuttiin kivelle, kuivattiin kyyneleet ja mietittiin, että hommataan uusi ja kalastetaan varavavalla loppupäivä. Oli se vaan surkea näky vavantynkä kädessä.
Samainen pieni kalamies on uusimman kalastuslehden pääkirjoituksen kuvassa. Kuvaa otettaessa poika tärisi kuin haavanlehti, mutta kylmästä. Siltäkin reissulta piti lähteä melkein itkun kanssa kun isot ahvenet olisi ollut syönnillään.