Kalastus-lehdessä 2/2016 esiteltiin yleisimpiä Suomen luonnonkalojen loisia ja kalatauteja. Jos vanhat lehdet eivät enää ole tallessa, kalojen loisista ja taudeista voi käydä hakemassa tietoa esimerkiksi Ruokaviraston (www.ruokavirasto.fi) sivuilta. Nyt käydään läpi viimeisten noin 10 vuoden aikana havaittuja kalojen uusia loisia, joiden yleistyminen on yhteydessä ilmastonmuutoksen seurauksena tapahtuvaan vesiemme lämpenemiseen. Lauhojen talviolosuhteiden vuoksi aikaisemmin meillä tuntemattomia ja eteläisemmässä Euroopassa esiintyviä kalaloisia on alkanut viime vuosina esiintyä paitsi Suomen rannikon merialueella myös maamme sisävesissä.

Loisia esiintyy kalojen pinnalla iholla, kiduksilla ja silmissä tai niiden ruumiinontelon elimissä kuten sydämessä ja maksassa sekä lihaksissa. Kaikkia loisia ei voi havaita paljain silmin eikä etenkään niiden kaloissa eläviä toukkavaiheita, jotka voivat syödyn kalan välityksellä siirtyä pääisäntäänsä eli ihmiseen tai muuhun nisäkkääseen. Suurin osa kalojen loisista on vaarattomia ihmiselle eivätkä ne tartu ihmiseen lukuun ottamatta leveää heisimatoa eli lapamatoa ja särjen maksamatoa. Lapamato on suomalaisille vanha tuttavuus, mutta maksamato onkin jo monelle uusi ja vieras käsite. Asian tärkeyden vuoksi on syytä vielä kerrata tärkeimmät lapamatoon ja hihnamatoon liittyvät yksityiskohdat. 

Leveä heisimato eli lapamato

Lapamato (Diphyllobotrium latum) eli leveä heisimato on maksamatojen imumatolajien (Metorchis fiilis ja Pseudamphistomum truncatum) lisäksi todistettavasti ainoa Suomessa tavattava kalojen välityksellä ihmiseen tai muihin nisäkkäisiin tarttuva loiseläin. Lapamato voi tarttua raakaa kalaa syöviin koiriin, kissoihin ja ihmisiin ja imumadot nisäkkäiden lisäksi myös lintuihin. Lapamadon väli-isäntinä toimivat hauki, ahven, made sekä kiiski ja maksamatojen väli-isäntänä pääasiassa särkikalat, mutta jossain määrin myös jotkut muut kalat (esim. ahven). 

Petokalat hauki, ahven ja made sekä mahdollisesti myös kiiski ovat lapamadon väli-isäntiä, mutta kuhan, lohi- ja särkikalojen tai suolaisessa merivedessä elävien kalojen kudoksissa sitä ei esiinny. Itämereen laskevien jokien vesi sen sijaan on suolatonta tai vähäsuolaista murtovettä, ja siksi jokisuualueilla elävät petokalat saattavat saada elimistöönsä lapamadontoukkia. Lihaksen lisäksi toukkia voi esiintyä väli-isäntänä toimivan kalan, suolen pinnan rasvakudoksessa tai mädin ja maidin joukossa. 

Jos epäilee saaneensa lapamatotartunnan, tartunta on vaikeaa havaita, sillä se on yleensä oireeton. lapamato voi kuitenkin aiheuttaa lieviä suolisto-oireita sekä yleisoireina mm. huimausta ja heikotusta ja vakavammissa tapauksissa myös B12-vitamiinien imeytymishäiriön ja anemiaa. Aikoinaan ”sotien jälkeen”, kun pakastamattoman suolakalan syöminen oli yleistä, ihmiseen tarttuva pitkä ja kanttinauhamainen mato saattoi olla usean metrin mittainen (jopa 9 m), ja yhdestä henkilöstä poistettujen matojen yhteenlaskettu pituusennätys oli 165 m…

Hihnamato 

Särkikalojen ruumiinontelossa eläviä kookkaita (pituus 5-60 cm, leveys 0,5-2 cm), litteitä ja kantikkaita valkoisia matoja luullaan usein virheellisesti lapamadoiksi, mutta ne ovat hihnamadon (Ligula intestinalis) toukkia, joiden pääisäntiä ovat linnut. Särkikalat ovat vain väli-isäntiä, joiden vatsaontelo saattaa olla pullollaan hihnamadon toukkia. Hihnamadot eivät tartu ihmiseen tai muihin nisäkkäisiin. Ne ovat hyvin valkuaisainepitoisia ja ainakin köyhässä Etelä-Italiassa niitä jopa kerrotaan paistettavan pannulla oliiviöljyssä ja syötävän nauhapastan (Tagliatelle) tapaan. Bon appetit. Vaikka hihnamato ei voi elää ihmisen elimistössä, kypsentämättömän merialueelta pyydetyn särkikalan syöminen saattaa olla maksamatotartuntavaaran vuoksi riskialtista. Särkikalat soveltuvat erinomaisesti raakana nautittavien kalaruokien (esim. sushi- tai graavikala) valmistukseen, kunhan niiden fileet pakastetaan (-20 ºC) ennen ruoaksi valmistamista vähintään 24 tunnin ajan. 

Särkikalojen imumadot

Suomessa on aikaisempaa enemmän havaittu kaloista tasalämpöisiin eläimiin ja mahdollisesti ihmiseenkin tarttuvia imumatoloisia. Helsingin yliopiston eläinlääketieteellisen tiedekunnan ja Eviran yhteistyönä vuonna 2016 aloitetussa tutkimuksessa on selvitetty Suomenlahdelta pyydystettyjen särkien ihossa ja lihaksessa olevien imumatojen esiintyvyyttä. Tutkimuksessa todettiin melkein kaikissa särjissä imumatojen toukkamuotoja. Kaloista löydettiin sekä Pseudamphistomum-, Metorchis- että Posthodiplostomum -sukujen imumatoja sekä toistaiseksi määrittämättömiä lajeja.

Haikaraimumadon toukka 

Haikaraimumadon (Posthodiplostomum cuticola) aiheuttamaa mustatäplätautia on todettu Suomenlahdella kaloissa enenevässä määrin. Haikaraimumadon toukkavaiheita todetaan särkikalojen lisäksi myös ahvenissa. Pääisäntinä ovat eräät haikaralinnut, muun muassa harmaahaikara. Haikaraimumato ei tartu ihmiseen.

Haikaraimumatojen toukat joutuvat veteen haikaroiden ulosteiden mukana. Toukat kehittyvät kotiloissa ja niistä ne siirtyvät vapaaseen veteen, josta tunkeutuvat kaloihin. Kalan ihoon tunkeutuneen toukan ympärille kehittyy rakkula, jonka ympärille kertyvä pigmenttikerros aiheuttaa näkyvän mustan pilkun tai täplän. Loistoukkia voi kalassa olla satoja. Loinen ei tartu ihmiseen ja kalat ovat syömäkelpoisia pilkuista huolimatta, vaikka niiden fileet ovat hirvittävän näköisiä.

Harmaahaikara viihtyy meillä erityisesti etelärannikolla matalien ja rehevien lahtien tuntumassa.

Ihmiseen tarttuvat maksamadot 

Suomessa on aikaisempaa enemmän havaittu kaloista tasalämpöisiin eläimiin ja mahdollisesti ihmiseenkin tarttuvia imumatoloisia. Eviran ja Helsingin yliopiston eläinlääketieteellisen tiedekunnan yhteistutkimuksessa viime vuosina ketuista on löydetty kaksi Suomessa uutta imumatolajia, maksamadot Metorchis bilis ja Pseudamphistomum truncatum. Maksamadot ovat kalaa syövien nisäkkäiden ja lintujen loisia. Ne voivat tarttua raakaa kalaa syöviin koiriin, kissoihin ja ihmisiin. Näiden maksamatojen ensimmäisinä väli-isäntänä toimivat Bithyniidae-heimon kotilot ja toisena väli-isäntänä särkikalat. Tutkimusten mukaan ihmiseen raa’an kalan syönnistä tarttuvien imumatojen esiintyvyys tutkituissa näytteissä on alustavasti 30-50 prosenttia.

Maksamatotartunnat voivat aiheuttaa muun muassa vatsaontelon kipua, keltatautia, kuumetta ja pahoinvointia.

Pseudamphistomum truncatum

Ahvenen ja kuhan itiöeläimet

Mikrosporidit ovat kalan lihassa esiintyviä itiöeläimiä. Niihin kuuluvat myös merialueella ja joissain järvissä tavattava siian rakkoloisio (Henneguya tschokkei). Siian lihaksessa näkyvät valkoista piimämäistä nestettä sisältävät rakkulat sisältävät rakkoloision itiöitä ja ne tulevat esille vasta kalaa fileoitaessa. Mikrosporidit ovat itiöloisia, jotka pystyvät tarttumaan kalaan veden välityksellä tai petokalan syötyä infektoidun kalan. Jos kalassa on kyseisen loisen muodostama infektio, lihas voi näyttää rikkonaiselta. Infektio aiheuttaa lihakseen kuoliota sekä rakenteen heikkenemistä 

Lihaksessa esiintyvät Mikrosporidia-loiset voivat vaikuttaa heikentävästi kalan lihasvoimaan ja uintikykyyn tai lisätä kuolevuutta. Tutkimuksissa ei ole löytynyt viitteitä siihen, että infektiolla olisi vaikutusta kalojen kasvuun.

Noin 10 vuotta sitten alettiin raportoimaan myös infektoituneista ahvenista Suomenlahdella. Ammattikalastajat huolestuivat kaloista, joiden lihassa oli laikkuja. Laikkuja muodostavaa lajia havaittiin sekä ahvenessa että kuhassa. Infektoituneita kaloja alkoi esiintyä 6-7 vuotta sitten satunnaisesti myös Itä-Suomen järvien kuhissa ja mateissa. Ilmiön aiheuttivat kaksi uutta, tieteelle aikaisemmin tuntematonta Mikrosporidia-lajin loislajia. Ahvenessa tavattu uusi laji on nimeltään Microsporidium luciopercae, jota on myös löydetty sisävesien kuhista. 

Microsporidium luciopercae –itiöeläimen infektoima ahven. Kuva Kari Nyberg.

Sisävesikuhista ja mateista on lisäksi löydetty toista itiöeläinlajia Myosporidium spraguei. 

Loinen oli vielä 10 vuotta sitten harvinainen järvikuhilla. Se muodostaa valkoisia rakkuloita kuhan ja mateen lihakseen. Kuhassa ovat mikroskooppisen pieniä, kun taas mateessa pitkulaiset rakkulat on helpompi havaita. 

Mikrosporidien infektoimia kaloja voi käyttää ravintona kypsentämisen jälkeen (jos kantti kestää), sillä itiöeläimet eivät ole haitallisia ihmiselle. Itiöeläimien leviämistä voidaan ehkäistä hautaamalla infektoituneet kalat maahan. 

Väkäkärsämadot

Väkäkärsämadot ovat hyvin yleisiä kalojen ja hylkeiden loisia. Niitä esiintyy useita eri lajeja Suomen kalalajeissa, mutta useimmiten silakoissa. Väkäkärsämadot eivät tartu ihmiseen. Siksi havaituista loismadoista huolimatta silakka on turvallinen ja ravinteikas ruokakala, jota tarvitse erikseen kylmäkäsitellä. 

Silakka on Corynosoma-väkäkärsämatojen Corynosoma strumosum ja C. semerme elinkierrossa väli-isäntä, jossa mato ei lisäänny. Pääisäntänä toimii silakkaa ravintonaan käyttävä harmaahylje ja/tai norppa, joista harmaahylje on yleinen Selkämerellä ja nykyään myös Saaristomerellä. Viime vuosikymmeninä harmaahyljekannan kasvu ja lajin levittäytyminen Saaristomeren sisäosiin ja välisaaristoon on saattanut aiheuttaa loisten siirtymisen silakkaan. Väkäkärsämato C. strumosum:n tiedetään esiintyvän myös merimetsoilla. On siis mahdollista, että loistartuntojen aiheuttaja on osaltaan myös merimetso, jonka kannan kasvu ajoittui samaan aikaan kuin loistartunnat lisääntyivät silakassa.

Corynosoma semerme – väkäkärsämato. (Lähde researchgate.net).

Väkäkärsämadoista aiheutuva haitta koskee etenkin silakan rysäpyyntiä. Runsaana esiintyessään loiset voivat vaikeuttaa mädin hyödyntämistä, koska loiset esiintyvät kalan vatsaontelossa kehittyvän mädin seassa. Molemmista loislajeista voi lisäksi aiheutua ongelmia turkistarhauksessa. Myös kaloille loisimisesta on haittaa. Loiset kuluttavat kalan energiavaroja ja heikentävät immuunipuolustusta, mikä saattaa lisätä esimerkiksi ympäristömyrkkyjen haittavaikutuksia kaloihin. Loismadot voivat heikentää silakkasaaliin käyttömahdollisuuksia ja taloudellista arvoa. 

Näin vältät kalojen loiset ruoanvalmistuksessa

Erityisen tärkeä on huomioida, että graavisuolaus tai marinointi eivät välttämättä tapa lapamadon toukkaa tai maksamatoa, sillä ne kestävät lihaksen sisällä ollessaan jopa yli 10 %:n suolaisuutta. Tämä on suolaisuudeltaan yhtä tiukkaa tavaraa kuin kalakaupan sillitynnyrin sisältämä silliliemi, joten tönkkösuolatun kalan nauttijaa odottaa todennäköisemmin janoon nääntyminen kuin tartunta – huonoimmassa tapauksessa nämä molemmat. 

Kuitenkin vähintään 24 tunnin pakastaminen -20 ºC lämpötilassa tappaa toukat ruoaksi valmistettavasta kalasta. Lainsäädäntö edellyttää, että kaupoissa myynnissä ja ravintoloissa tarjolla olevat syöntivalmiit kalatuotteet käsitellään samalla tavalla. Myös kaloista otettu mäti tulee pakastaa. Evira suosittelee vähintään seitsemän vuorokauden pakastamiskäsittelyä särkikaloille.

Lihaksen läpikypsennys kuumaksi (noin 60 ºC) 5 minuutin ajan tappaa toukat ruoaksi valmistettavasta kalasta. Kalan lämminsavustaminen kypsäksi läpikotaisin tuhoaa myös lapamadon toukat ja maksamadot. Kylmäsavustettavat ja tuoresuolattavat on suositeltavaa pakastaa ennen suolaamista. Jos haluaa pelata varman päälle, raakoja (esim. sushi ja sashimi) tai vain vähän kypsennettyjä lohikaloja tai niiden mätiä kannattaa valmistaa ruoaksi vain kasvatetuista kaloista.

Lähde: www.ruokavirasto.fi

Kirjoittaja on kalabiologi – luomu, villi ja vapaa

Teksti KARI NYBERG Kuvat KALASTUS-LEHDEN ARKISTO

Edellinen
Seuraava