Ad blocker detected: Our website is made possible by displaying online advertisements to our visitors. Please consider supporting us by disabling your ad blocker on our website.
Tässä on nyt mennyt kaksi vuotta ilman että kalastus on sytyttänyt periaatteessa ollenkaan. Vehkeitä on niin paljon ettei kehtaisi hävittää poiskaan. Onhan tässä jo harrastettu yli 20 vuotta kalastusta.
Millä sitä saisi itsensä syttymään kalastukseen uudestaan? Kokeilin hauen perhokalastusta mutta sekin kuoli aika äkkiä.
Tässä nyt on itse vähän 50/60 tilanteessa että mitä tässä tekisi. Vehkeitä ois vaikka mihin, mutta motivaatio puuttuu
Olisiko arvon KMC:n jäsenillä ehdotuksia, että mitä tässä tekisi...
Muijan kanssa riitely tai anopin vierailu toimii ainakin itsellä hyvänä motivaattorina. Pidempi tauko voisi myös toimia, harrastelee jotain muuta välillä. Etsi vaikka geokätköjä, se on niin tylsää puuhaa, että rupeaa kalastus maistumaan.
Kaksi vinkkiä:
- Palaa perusasioihin! Mene ongelle, tai jos et ennen jäitä ehdi, niin pilkille. Ihan perusvarustein. Siitä se taas saattaa lähteä ' kone käyntiin'.
- Ala tekemään kalastusvälineitä: Ongenkohoja, pilkkejä, uistimia jne. Niitä kokeillessa ja mahdollisen onnistumisen elämyksen osuessa kohdalle saattaa palo taas syttyä.
Mikä on ollut aikaisemmin se juttu, mikä on kalaan vienut? Saalis, luonnosta nauttiminen, ystävät?
Omalla kohdalla se oli anoppi joka sai harrastuksen takasin voimiin:) Oltiin meinaan viikon verran appivanhemmilla kylässä about kymmenen vuotta sitten ja meikäläinen kun ei parasta kaveria ole anopin kanssa, tai kaveria ollenkaan, toimeen tullaan pakon edessä...
Itselleni se kutsuva tekijä on luonnosta nauttiminen, hermot lepää siellä ja saalis ei ole poistyöntävää... Ja joku isompi kun potkii siellä jigin päässä, niin taas tulee potkua lisää harrastukseen tai sitten kohdistetaan tavoite johonkin määrättyyn ja sitä kohti sitten eri keinoin...
Tai sitten vaan jätät kalastuksen vuodeksi kahdeksi...
aikanaan kun ei mikään tahtonut onnistua eikä kalaakaan tulla ja alkoi ottaan pattiin koko touhu,jäi vene talliin ja viereen tuli hidas retkivene.
sillä pari kesää pörräsin ja oli kivaa, sitten huomasin että katollahan oli
vapatelineet,ja veneestä löytyi jarrupussitkin. nyttemmin on retkivene jäänyt talliin seisomaan ihan täysin...
Pitää breikin. Ei kande tehä väkisin yhtään mitään, mikä ei motivoi. Itellä ainakin perhohommat toi täysin uuden potkun. Siihen, kun sisältyy niin paljon kaikkea aina sidonnasta, heittotaidon kehittämisestä, siimojen kanssa ädläilyyn. Kallista toki, mutta kaikki hyvä maksaa. Priorisointihommia.
Harjuksen pintaperhoilu on poikaa. Se efekti. aijai.
Virppahommat ei oo inspannu aikoihin poislukien ehkä kelaonginta. Affenen jigaus on vielä kuvioissa ja spinnerbaithommia ois tarkoitus testata. Ehkä koittaa värkätä moisia myös ite.
Suosittelen kyllä myös tuota Espin luonnosta diggailua. Jättää vaikka kalakamppeet veke ja ottaa kameran. Luonto se on kuitenkin loppupeleissä se ygösjuttua ainaki itellä, mikä vetää vesille. Ei sais meikämannea tänä päivänä mihkään ihmistungoskalapaikkaan, vaikka maksettas. Luontoon lähretään ihmisbiomassan tuottamaa pakoon. sosiaaliselle äpäröinnille ja kaikenmuailman panemiselle pitää olla täydellinen vastapaino.
Syksyhän on mitä upeinta aikaa värien ja raikkaan ilman puolesta.
Noin muutenkin ehkä määrän sijaan kandee satsata elämyksellisyyteen ja laatuun. Tulee mp-reissuistaki huomattavasti merkityksellisempiä.
Suomalainen kalastuskulttuuri on kyllä käsittämättömän monotonista ja focusoitunu suppealle. Jos vertaan johonkin vimpaan ja vaikka turpaan on joku kuha ihan saakelin tylsä kala. Ylipäätään silmitön kilopornon ihailu ei oo menny koskaan itelle jakeluun. Yks juttu siispä vois olla, että tyyppaat jotain kalalajia, mikä mänee tän peruskaavan ulkopuolelle.
Saada jollain tekniikalla vs tehokkain tekniikka. Haukea pinnasta. Turpaa pinturilla, tai leivänpalalla..Ankerias on jännittävä ja hullu siiman päässä.
Jotain pennejä.
"Jävla skogsfinnar, flytta tillbaka till mongoliet
Omalla kohdallani huomaan perusmotivaationi harrastaa olevan olemassa siitä, että kalastus on ns. aina mielessä. Oma pääni tuntuu huolehtivan kiinnostuksen pysymisestä ihan itsestään kehittelemällä jotain kalojen päänmenoksi, jos ei muuta niin netissä pyörimistä ja välineiden parantelua, vieheiden maalailua tms. Harrastan siis hauen heittokalastusta, joka on jo vuosia tuntunut juuri minulle parhaalta tavalta kalastaa. Ahvenen talvipilkintä esimerkiksi loppui jo vuosia sitten ihan omalla painollaan ilman luopumisen tuskia, kun koko laji alkoi tuntua itselleni väärältä, jolloin kalaan lähteminenkään ei enää ajatuksena houkutellut.
*Ehkäpä koko kalastusharrastuksen loppuminenkin voi tapahtua samalla tavalla, luonnollisen kuoleman kautta? Ei kannata yrittää väkisin, omaa sisintään on lupa uskoa. Harrastus on parhaimmillaan tuntuessaan... harrastukselta.
Kokeile kalareissua vaikkapa Kanadaan tai muualle kauemmaksi. Uusien tuulien myötä voit innostua ihan uudella tavalla. Tietysti, kuten aikaisemmin mainittiin, niin paras pointti lienee se, että miksi olet alun alkaen alkanut kalastamaan?
Nyt vaan kalalle. Harrastusten tarkoituksena on vitutuksen maksimointi --> kun harrastaessa vituttaa, niin ei työtkään tunnu niin pahalta
"Ihmiset aina moittivat olosuhteita ja ympäristöä. Minä en usko olosuhteisiin. Pystyvät ihmiset tässä maailmassa ovat niitä, jotka etsivät toiminnalleen oikeita olosuhteita, mutta elleivät löydä, tekevät ne" (Shaw)
Ekan kerran taisin kalastaa n. 40 vuotta sitten, mutta viimeiset n 20 vuotta semi-aktiivisesti (eli kutakuinkin kalaan silloin kun muita esteitä ei ole). Tänä kesänä n. 200h kalastusta.
Ehkä tärkein kysymys, joka kannattaa jättää hautumaan ennen vastaamista: koetko samaa motivaation puutetta kaikkeen muuhunkin vai onko kyse pelkästään kalastuksesta? Ja samalla ehkä syytä pohtia tarkemmin kohdistuuko väsyminen esim. veneeseen, kalastusalueeseen, seuraan tai johonkin muuhun selkeään kohtaan. Mikä sai alkujaan innostumaan kalastuksesta?
Auttaisko jos löytyis sopiva kalakaveri? Silloin harvoin kun saan kaverin kyytiin, niin niistä reissuista on jäänyt paljon hyviä muistoja. Samalla oiva tilaisuus opettaa / oppia uutta ja kokeilla jotain uutta. Pysähtyä välillä jonnekin ja käristää vaikka makkarat nuotiolla ja keittää kahvit. Näillä a-luokan reissuilla kalastuksen jälkeen sauna, tarinoida lisää ja ottaa muutama huurteinen.
Onko kalastusta tehty liian kunnianhimoisesti? Eli tavoiteltu aina vain isompaa tai suurempaa saalista? Tai kohdekala sellainen, jota harvemmin enää saa? Turha kilpailu, liian kovat tavoitteet tai liian suuret saaliit (siis kappalemäärät) voi tappaa hyvänkin harrastuksen. Itse en odota koskaan saavani mitään ja olen aina iloinen ja kiitollinen jokaisesta saamastani kalasta. Iloitsen hauestakin, vaikka ruokapöytään en sitä enää kovin usein ota.
Reissujen huomattava vähentäminen voi myös auttaa. Liika pursuaa helposti korvista ulos ja sen jälkeen motivaatiota jatkamiseen on vaikeaa löytää. Tähän liittyy myös osittain oikea pukeutuminen varsinkin avoveneissä. Liian monta kertaa kylmissään jos joutuu olemaan niin kynnys lähteä uudelleen nousee.
Radion / musiikin kuuntelu kalastuksen ohessa? Oman kokemukseni mukaan en ole huomannut mitään muutosta saaliskalojen koossa tai määrässä, raikaa poppi tai ei. Mutta yksin kalastaessa on paljon mukavampaa ja aika menee siivillä.
Mahdollisesti uusien kalaruokien opettelu? Tällöin saattaa löytyä uusia kalalajeja ruokapöytään ja sitä kautta kehittyä myös uusia menetelmiä niiden narraamiseksi.
Entä videoiden teko kalastuksesta? Pari kameraa kuvaamaan eri kulmista ja sitten talvella niiden editoiminen ja halutessasi juutuubiin tai omaan varastoon eläkepäivien iloksi.
Saalis-tilastojen kirjoittaminen ja sitten niiden lukeminen / tulkinta. Vuosien saatossa joitain perussääntöjä on itsellekin tullut jo selväksi (ja tilastotkin tukevat niitä), mutta vielä paljon opittavaa. Mitä enemmän opin, sitä vähemmän huomaan tietäväni ja ymmärtäväni.
nyttemmin on retkivene jäänyt talliin seisomaan ihan täysin...
