Uncategorized

Kuinka talviverkot uitetaan jään alle?

0 Shares

Vielä muutama vuosikymmen sitten Suomessa oli lähes joka vuosi oikea talvi myös maan eteläosassa. Nykyisin ilmastomuutoksen alkaessa jylläämään tosissaan jääpeitteen muodostuminen etenkin Suomenlahden merialueelle on ollut enemmänkin arpapeliä kuin jokavuotinen luonnonilmiö. Vielä vuosituhannen vaihtuessa pidin harrastuksen vuoksi paria talviverkkoa kotivesilläni, koska tykkään paistella kotona kuhafileitä ja latoa graavisiikasiivuja ruisleipäpalan päälle. Nykyisin lähes kaikenlainen talvikalastusintoni on laimentunut erilaisten sijaistoimintojen varjoon epävarmojen jääolosuhteiden vuoksi. Siksi muistelenkin nyt menneitä aikoja sekä erilaisia osittain vapaaseen mielikuvitukseen perustuvia menetelmiä, jotka käsittelevät erilaisia vaihtoehtoisia toimintamalleja talviverkkojen jään alle uittamiseksi.

Ajatus tämän jutun tekoon tuli jo vuosia sitten lehden päätoimittajalta, joka oli useaan otteeseen lähdössä mukaani talviverkoille. Monet talvisin jäällä liikkuvat ulkoilijat ihmettelevät, kuinka ihmeessä verkot voidaan laittaa jääkerroksen alle usean jopa kymmenen metrin etäisyydelle tosistaan sijaisevien avantojen väliin. 

Järjen käyttö on luvallista – myös verkkonarun jään alle uittamisessa

Talviverkkojen jääkerroksen alle uittaminen voi olla nautinnollista ja helppoa tai vaivalloista ja raskasta – yleensä todellisuudessa jotain siltä väliltä. Mikäli verkonlaskussa ollaan liikkeellä heti ensijäiden muodostuttua, uittonarun vetäminen jään alle on helppoa ”kuin juoda lasillinen olutta”. Ihmisen kantavaan 10–15 cm paksuiseen jäähän on helppoa sekä nopeaa tehdä uittoreikiä vaikka turhankin lähelle toisiaan ja useimmiten uuden jään päälle ei vielä ole ehtinyt sataa uittovälineen havaitsemista vaikeuttavaa lumikerrosta. Mutta keskellä talvea uittonarun vetäminen yli puolimetrisen jääkerroksen alle vaatii jo omistautumista lajille.

Hyvin tehty suunnitelma nopeuttaa verkkojen uittamista jään alle sekä samalla vähentää turhaa häröilyä. Mikäli talviverkojen paikka on valmiiksi katsottuna jo syksyllä ennen jääpeitteen muodostumista, vähän vesiliikennöidylle apajapaikalle voi käydä jo ennen jääkannen muodostumista avoveden aikaan laskemassa veneestä käsin esimerkiksi verkkojen alapaulassa käytettyä painotettua paulalankaa, joka uppoaa pohjalle. Narun päähän voi sitoa kiven ankkuriksi ja kiveen toisen narun päähän kelluvan kohon sen löytämisen helpottamiseksi. Turhan sanailun välttämiseksi kohoon pitää kiinnittää pyydyslupalappu, ellei lupaa ole saanut vesialueen omistajalta. 

Kun jääpeite kantaa verkonuittajan painon, jäähän tehdään kohon viereen reikä, josta uittonaru ongitaan esim. rautalangan avulla ylös. Sama toistetaan myös uittonarun toisessa päässä ja verkko sidotaan suoraan kiinni paulanaruun, joka vedetään toiselle avannolle. Näin verkot saadaan uitettua jään alle ennätysnopeasti. Verkon päissä sijaitsevat avannot on merkittävä vähintään 120 cm korkuisilla lippusaloilla ulkopuolisten henkilöiden avantoihin joutumisen estämiseksi. Verkon kiinnitysnarut voi kätevästi kiinnittää samalla salkojen jään alapuoliseen päähän.

Jousellinen uittolauta, ”härveli” tai uittoriuku

Uittolauta, härveli tai uittoriuku kelluvat veden pinnalla jään alla ja niitä kuljetetaan laskuavannosta kohti toista avantoa joko vetämällä tai työntämällä uittonaruun kiinnitettyinä. Jousellinen uittolauta on noin metrin pituinen laudanpätkä, jonka keskelle on koverrettu pitkulainen reikä. Reikään on asennettu lautaan sen yläpinnan tasalle kiinnitetty ylöspäin kaarrettu teräväkärkinen rautalankajousi, joka tarrautuu kiinni jään alapintaan, kun lauta työnnetään avantoon. 

Kun lautaa vedetään sen peräpäähän kiinnitetystä uittonarusta ja naru päästetään irti, jäähän kiinnittyneen jouseen varastoitunut vetämisestä johtuva energia vapautuu ja lauta singahtaa eteenpäin. Narusta vuorotellen vetäen ja vapauttaen lauta etenee halutun matkan kahden uittoavannon välissä sitä ripeämmin, mitä tasaisempi jään alapinta on.

Härveli on muovinen pyöreä ja lankarullamainen sylinteri, jonka keskiosaa korkeampiin reunoihin on kiinnitetty teräviä metallipiikkejä parin sentin välein.

Härveli on muovista valmistettu pyöreä ja lankarullamainen sylinteri, jonka keskiosaa korkeampiin reunoihin on kiinnitetty teräviä metallipiikkejä parin senttimetrin välein. Uittonaru kiedotaan ennen avantoon laittamista tasaisesti härvelin kapeamman keskiosan ympärille. Härveli työnnetään avantoon jään alle ja sitä kuljetetaan eteenpäin narusta vetämällä samalla, kun naru purkaantuu pois rummulta. Härvelin rummussa on räikkä, joka estää rumpua pyörimästä väärään suuntaan. Räikkä myös paljastaa äänellään, missä härveli kulkee jään ja jopa ohuen lumikerroksen alla. Sitten vain jäähän tehdään reikä härvelin etupuolelle, kun tavoiteltu verkon uittopituus on saavutettu.

Itse käytän verkkonarun uittamiseen kolmesta täyspitkästä 5 m pituisesta 1×2 tuuman puurimasta yhteen naulattua uittoriukua, jonka pituus on noin 15 m. Tällaista uittosalkoa käyttämällä yhden 60 m pituisen verkon voi uittaa jään alle tekemällä avantojen väliin ainoastaan 3 reikää, joista rimaa ja sen päähän sidottua uittonarua työnnetään tuurankärjellä eteenpäin. Ohuen jääkerroksen aikana verkkovälin uittamiseen kuluu aikaa korkeintaan 15 minuuttia. Uittonarun vetäminen myös paksun jääpeitteen alle onnistuu vähiten hikoilemalla tällä menetelmällä. Ainoastaan lasku- ja nostoavantojen reunojen viistäminen uittosalon jään alle saamiseksi sekä sen ylös ottamiseksi toisesta päästä vaatii jääreunan lisätyöstämistä.

Jääraketti on Kivikankaan kehittämä verkonuittolaite, jolla naru saadaan vietyä nopeasti pitkiäkin matkoja.
Tallink & Silja Line
Tallink & Silja Line

Jäykkä rautalankasilmukka tai taivutettu harjaterästanko 

Uittolaitteet voi korvata myös harjaterästangolla tai jäykällä rautalangalla, joiden toiseen päähän on taivutettu pieni silmukka. Silmukka työnnetään avannosta kohti seuraavaa reikää, johon on laskettu narun päässä oleva paino. Sitten naru vain koukataan seuraavasta reiästä ja näin edetään seuraavasta reiästä aina nostoavantoon saakka. Reikien etäisyys riippuu rautalangan jäykkyydestä ja useimmiten sopiva reikien välinen uittoetäisyys on 2-4 m.

Kaksi rautalapiota tai kookasta tasapainopilkkiä

Vanha saaristolaismenetelmä uittonarun saamiseksi jään alle on käyttää kahta rautalapiota, joiden kahvoihin on sidottu ohuet narut. Kun lapiot työnnetään samanaikaisesti toisiaan kohti noin 45 asteen kulmassa kahdesta toisistaan erillään muutaman metrin etäisyydellä olevista avannoista, niihin sidotut narut kietoutuvat hyvällä tuurilla toisiinsa ennen pohjamutaan vajoamistaan ja näin menetellen naru saadaan ennen pitkää vedetyksi uittoavantojen väliin. Lapiot voidaan korvata myös kookkailla ja erittäin suuripyrstöisillä tasapainopilkeillä, jotka voivat syöksyä syvässä vedessä eteenpäin jopa usean metrin matkan.

Jää- tai moottorisaha

Ohueen 5-10 cm paksuiseen jäähän voidaan vielä suhteellisen pienellä hikoilulla sahata verkon pituinen railo, josta uittonaru voidaan vetää pienen painon avulla avannosta toiseen. Jääpeitteen paksuuntuessa tämänkin menetelmän käyttökelpoisuus vähenee…

Kauko-ohjattava vedenalainen uittorobotti

Nykyisin ainakin ammatikseen talvisin jään alta kalastavat henkilöt satsaavat työnsä tehokkuuteen ja turhan rehkimisen vähentämiseen hankkiessaan veden ja jään välissä kelluvan robottilaitteen. Kooltaan jopa metrin pituinen ja usean kilon painoinen mötikkä liikkuu eteenpäin akkuvoiman ja potkurin avulla. Laitteen suuntaa, peräsintä ja uittonarua voidaan ohjata servolaitteen sekä kauko-ohjauksen avulla jopa useiden satojen metrien päähän lähtöavannosta.

Nälkäinen hauki, sukeltava haukikoira ja sukeltajamestari

Kun verkkoja kokiessani ja avannolla kykkiessäni saan etenkin kauniilla kevätsäällä selostaa kerta toisensa jälkeen uteliaille ”maallikoille”, kuinka olen uittanut verkon jään alle, kerron joskus ihan piruuttani heille jonkun vaihtoehtoisista tarinoista: Eniten hämmennystä kyselijöissä herättää tämä stoori: pyydystän ennen jäiden tuloa pari-kolmekiloisen hauen, jota säilytän laiturin kupeessa sumpussa. Kun kantava jääkerros muodostuu, hakkaan sumpun irti jääkerroksesta ja teen verkon lasku- ja nostoreiät valmiiksi. Seuraavaksi sidon sumpusta ottamani hauen pyrstöön ohuen narun ja annan ulos lankaa runsaasti eli vähintään avantojen välisen pätkän. Sitten lasken hauen avantoon ja menen toiselle avannolle, missä heilutan isoa tasapainopilkkiä. Kun pitkään paastossa ollut hauki huomaa pilkin, se syöksähtää pilkkiin kiinni ja minä nostan hauen naruineen avannosta. Sitten vaan hauki irti narusta ja verkko voidaan uittaa paikalleen.

Samaan lopputulokseen pääsen hyödyntämällä jää- ja vesikerroksen alla sukeltamista pelkäämätöntä haukikoiraa, joka pulahtaa hetkessä avannosta toiseen uittonaru hännänvarteen kiinnitettynä herkullisen syötin houkuttelemana. Samanlainen lopputulos saavutetaan pyytämällä paikalle joku sukellusta harrastava tuttu kaveri paikalle ja sidotaan uittonaru hänen lanteilleen hännän asemesta. Kuitenkin nykyaikaa sekä nykyaikaisten menetelmien käyttöä puolustaisi todellisen asiantuntijan käyttäminen verkkonarun uittamisen ja siksi paikalle voitaisiin pyytää nykyistä pituussukelluksen maailmanennätystä (103 m) pitävä Johanna Nordblad. Hän kykenisi viemään yhden sukelluskerran aikana uittonarun helposti jopa lähes kahden täyspitkän verkkojadan (noin 50 m) avantojen välille – ja jopa ihan vaan uimapuvun rusettiin kiinni sidottuna.

P.S. Jäänaskalit kaulalle roikkumaan ennen jääkentille siirtymistä!

Talvisin verkkonarun uittamisterveisin, Pörje 

Paksu lumikerros jään päällä voi hankaloittaa jään vahvuuden ymmärtämistä. Kannattaa aina varmistua olosuhteista ennen jäille lähtöä. Kuva Anne Nygård.

Teksti PÖRJE Kuvat LAPIN VILLIKALA, KIVIKANGAS & ANNE NYGÅRD